Indrek Hargla:

”Lovecraftin merkitys kauhukirjallisuudelle on sama kuin Deep Purplen merkitys rock-musiikille”

teksti: Esko Juhola         kuva: Into-Kustannus

Virolaisesta kauhusta

Kummituksiin ja muihin kauheuksiin liittyvät jutut ovat takuuvarmasti kaikkien maailman kulttuurien perusainesta. Suomessa kauhukirjallisuuden asema on pikkuhiljaa nousemassa arvostetummaksi, vaikka Finlandia-ehdokkuuteen onkin vielä matkaa. Mutta kuinka on asian laita Virossa? Kuiskaus pimeässä kysyi asiaa Indrek Harglalta, yhdeltä Viron tunnetuimmista kirjailijoista.

– Virossa ei oikeastaan ole suurta ”kauhuskeneä” tai esimerkiksi omaa kauhuun keskittynyttä lehteään tai verkkosivua. Jossain vaiheessa ilmestyi lehti nimeltä Mardus (mardus on virolaisessa kansanperinteessä eräänlainen kuoleman sanansaattaja), joka laajeni sittemmin käsittelemään kauhukirjallisuuden ohella myös muita kirjallisuudenlajeja.

Viroksi kauhukirjallisuus on õuduskirjandus, mutta sen lisäksi kauhu-, fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta käytetään myös sanaa ulme, jonka suomalainen vastine voisi olla spekulatiivinen fiktio. Toisinaan termillä ulme viitataan kapeammin myös pelkkään tieteiskirjallisuuteen, koska sille ei viron kielessä ole omaa sanaansa (joskin termiä science fiction kyllä käytetään).

– Ulme-kirjallisuutta kirjoitetaan Virossa paljon, mutta melko pieni osa siitä on vakavasti otettavaa tai ammattimaisesti kirjoitettua. Suurin osa teksteistä on harrastelijoiden kirjoittamaa, lähinnä fanifiktiota. Nuorille suunnattuja kauhujuttuja julkaistaan melko paljon, mutta ne ovat ehkä enemmän lastenkirjallisuutta.

Omituista kyllä, kaikki ulme-kirjallisuutta lukevat eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita kauhusta.

– Ulmeen intohimoisesti suhtautuva ihminen saattaa julistaa, ettei pidä kauhusta ja että se on täysin merkityksetön genre. Minusta tällainen genrepohjainen lähestymistapa on käsittämätön. Jos jokin on hyvin kirjoitettua, niin se on hyvää, genrestä riippumatta. On kuitenkin täysin mahdollista, että virolaisissa fanipiireissä joku julistaa rakastavansa esimerkiksi steampunkia mutta ei voi sietää kauhua. Käytännössä hän siis arvottaa kirjallisuutta pitkälti genren mukaan. Virossa on myös aivan oma genrensä, jota kutsutaan ”kansanperinnekauhuksi”. Se on Virossa yleisempää kuin kummitusjutut tai muodikas psykologinen kauhu. Kansanperinteestä ammentavassa kauhussa yhdistyvät suomalais-ugrilainen kansanperinne, sadut ja kansanuskomukset.

– Virolaisesta kauhusta puhuttaessa ei tule unohtaa yhtä nimeä: Herta Laipaik (1921–2008). Hän on virolaisen kansanperinnekauhun klassikko. Suomalaista kauhua taas en tunne kovinkaan hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että sitä ei ole juuri käännetty viroksi. Ainoa nimi, joka itselleni tulee mieleen suomalaisesta kauhusta on Jenny Kangasvuo.

Kangasvuon tuotanto käsittää yhden romaanin (Sudenveri) ja toistakymmentä novellia. Monen mielestä novelli on kauhulle varsin luonteva muoto, koska selittämätön pelottaa meitä yleensä enemmän kuin selitetty. Samaa mieltä on myös Hargla.

 – Vertaisin kauhua komediaan. Hyvä vitsi on lyhyt kasku tai sutkaus. Pidemmässä jutussa kerrontaan tulee aina ”täytettä”, joka ei enää hyödytä kokonaisuutta. Kauhukirjallisuus on kirjallisuuden mestarisarjaa, vaativin ja eniten kirjallista osaamista vaativa genre. On perin vaikeaa saada lukija pelkäämään ja järkyttää häntä niin, ettei hän uskalla olla edes omassa kodissaan tai mennä pimeässä vessaan. Itselleni vaikuttavimmat – siis pelottavimmat – jutut ovat nimenomaan lyhyitä tarinoita.

– Hyvä kauhujuttu on sellainen, joka tekee lukijalle mahdottomasta mahdollista. Kauhu syntyy, kun maailma ei olekaan sellainen kuin luulemme. Kuolleet voivat esimerkiksi fyysisesti tai hengen muodossa tulla takaisin ja vaikuttaa meihin. Logiikka on kirjallisuuden kuolema, eikä kauhun – tai kirjallisuuden ylipäätään – tulisi koskaan olla loogista. Hyvässä kauhutarinassa on aina laskelmoitua järjettömyyttä ja sopiva annos mielettömyyttä.

Syväläisten juhlat

Kauhusta puhuttaessa ei voi tietenkään sivuuttaa H. P. Lovecraftia, jonka teoksiin kaikki kauhukirjailijat ovat ainakin jossain määrin tutustuneet. Myös virolaiset tuntevat Lovecraftin, jonka merkittävimmät työt on käännetty myös viroksi.

– Lovecraftin maailma on kiehtova, ja hänen ajatuksensa ovat mahtavia. Näitä aineksia on myös jännittävä käyttää ja kehitellä eteenpäin. Olenkin itse asiassa kirjoittanut novellin ”Meristepidu” (”Syväläisten juhlat”, ei suomennettu), jossa siirrän Innsmouthin virolaiseen kontekstiin.

– Montaa teosta voi kuvailla ”lovecraftmaiseksi”, vaikka kirjailijalla olisi roppakaupalla omia ideoita ja selkeästi omanlaisensa ääni. Voikin sanoa, että Lovecraftin merkitys kauhukirjallisuudelle on sama kuin Black Sabbathin tai Deep Purplen merkitys rock-musiikille.

Lovecraftin tyyliä kuvaillaan usein arkaaiseksi tai jopa vanhentuneeksi. Teksti on paikoin raskaanpuoleista adjektiiviryöppyä, mutta siitä huolimatta hänen tarinoissaan on jotain perin juurin kiehtovaa.

– Lovecraftin tyyliä on vaikea kuvailla, mutta häntä voisi verrata vaikkapa William Shakespeareen. Useat näytelmäkirjailijat ovat kirjoittaneet näytelmiä samoista aiheista ja aineksista, mutta vain Shakespeare onnistui luomaan jotakin sellaista, jolla oli syvyyttä, painoa ja merkitystä. Lovecraftin asema kauhukirjallisuudessa on samanlainen. Hänen tyylinsä on synkkä ja ahdistava mutta samalla mukaansatempaava ja vaikuttava. Kirjallisuuden tehtävä on herättää lukijassa tunteita ja saada hänet kuvittelemaan ja näkemään. Lovecraft kykeni tähän kaikkeen, vaikka se vaatikin paljon työtä ja pohdintaa.

Jos kohta kaikki kirjailijat ovat jollain tapaa velkaa Lovecraftille, niin mikä on Indrek Harglan suhde Lovecraftiin?

– Minusta hän on klassikko ja hänen teoksensa muodostavat omanlaisensa kokonaisuuden. Jo silloin, kun luin häntä ensimmäistä kertaa enkä tiennyt sen tyyppisestä kirjallisuudesta mitään, ymmärsin, että hän on yksi parhaista. Lovecraftilla oli hurja mielikuvitus ja kyky herättää tunteita.

– Suurin osa Lovecraftin tuotannosta on käännetty viroksi, joskin käännösten taso vaihtelee. Viron kieltä voi kirjoittaa monella eri tavalla, jolloin pakostikin käännöksestä katoaa aina jotain alkutekstille ominaista.

Nuoruuden raapustuksista apteekkari Melchioriin

Suomessa Indrek Hargla tunnetaan parhaiten keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvista Apteekkari Melchior -romaaneistaan. Kaikki kuusi on julkaistu suomeksi, ja pian ilmestyy sarjan seitsemäs osa Pilatuse evangeelium (Pilatuksen evankeliumi). Kirjat eivät kuitenkaan ole kauhukirjallisuutta, vaikka esimerkiksi sarjan toisessa osassa Rataskaivon kummitus (Into, 2019) kolme ihmistä on nähnyt Tallinnan rataskaivon lähistöllä aaveen – ja kuolleet pian tämän jälkeen.

– Melchiorit ovat tyylilajiltaan historiallisia dekkareita, eikä niissä ole kauhuelementtejä. Enemmänkin ne ovat verkkaanpuoleisia rikosromaaneja.

Melchioreiden lisäksi Harglan hahmogalleriaan kuuluu manaajaetsivä Pan Grpowski, jonka seikkailuista hän on kirjoittanut kaiken kaikkiaan kymmenen novellin verran. Fanien keskuudessa Pan Grpowskista jopa pidetään, mutta kirjailija itse on toista mieltä.

– Grpowskista kertovat tarinat eivät ole edes kirjallisuutta. Ne tarinat kirjoitti aikoja sitten tyyppi, joka halusi mutta ei osannut kirjoittaa ja jolta puuttui kaikenlainen kaunokirjallinen osaaminen. Ne räpellykset eivät ole kauhua vaan enemmänkin fantasiakirjallisuutta. Suttupaperia, harjoitelmia, joista ei tänä päivänä edes kannata puhua. Grpowskin paikka on jossakin kirjallisuuden roskakorin pohjalla.

Jos ensimmäiset julkaistut jutut saavat kirjailijalta murskatuomion, niin millaisena Hargla näkee itsensä ja tuotantonsa tänä päivänä? Onko kirjailijan viimeisin teos aina hänen parhaansa?

– Minun kohdallani ainakin on niin. Uskon, että kirjailijan täytyy kehittyä, mutta jossain vaiheessa kaikilla tulee raja vastaan. Vuonna 2017 julkaistu ”Merivälja” (2017, ei suomennettu; Merivälja on kaupunginosa Tallinnassa) on kirjallisessa mielessä paras kirjoittamani romaani, mestariteokseni, ja toivon, että minut muistettaisiin juuri tästä kirjasta. Samalla pelkään, etten koskaan saa kirjoitettua yhtä hyvää romaania ja alan pikkuhiljaa kirjailijana taantumaan. Parhaassa tapauksessa onnistun pysymään tasaisen hyvänä.

Apteekkari Melchiorin kuudes osa Gotlannin piru julkaistiin tänä vuonna suomeksi, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti sen kesädekkarivertailussaan ykkössijalle. Millaiselta tekijästä tuntuu, kun kriitikot antavat omalle työlle tunnustusta?

– Luin kyseisen jutun, ja on tietysti mukavaa, että joku on pitänyt kirjoittamastasi kirjasta. Kritiikkejä en noin yleisesti pysty lukemaan, koska Melchioria koskevat arviot ilmestyvät enimmäkseen ulkomailla (Ranska, Suomi, Unkari) ja kielillä, joita en osaa. Virossa kirjallisuuslehdet eivät käsittele Melchioria, koska dekkareita (ja luonnollisesti myös ulme-kirjallisuutta) pidetään Virossa merkityksettöminä.

Apteekkari Melchiorin lisäksi Hargla on kirjoittanut romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, näytelmiä ja käsikirjoittanut tv-sarjoja. Kuinka kirjailija kykenee olemaan vuodesta toiseen näin tuottelias?

– En ole kovin tuottelias kirjailija, mutta mielestäni ammattikirjailijan pitäisi kyetä kirjoittamaan joka vuosi yksi vähän isompi työ. Välillä pelaan kuukauden ajan tietokoneella enkä kirjoita riviäkään. Mutta kun teen niin sanotun ”täyden työpäivän”, pystyn kirjoittamaan päivässä maksimissaan neljä sivua, useimmiten vähän vähemmän laadukasta tekstiä. Enempää ei vain ole mahdollista kirjoittaa. Joskus käy niin, että luen ja pohdin puoli päivää ja sitten kirjoitan puoli sivua, mihin olen todella tyytyväinen, koska juuri niitä ajatuksia ja lauseita tekstini juuri silloin kaipasikin. Kirjallisuutta ei tule kirjoittaa liian nopeasti. Lukijana huomaan heti, jos kirjoittaja on kirjoittanut nopeammin kuin on ajatellut