Jokke “Ct. Hullu” Saharinen: H. P. Lovecraft-elokuvan paradoksi

Jokke “Ct. Hullu” Saharinen: H. P. Lovecraft-elokuvan paradoksi

Jokke “Ct. Hullu” Saharinen: H. P. Lovecraft-elokuvan paradoksi

H. P. Lovecraftin tuotanto on osoittautunut elinvoimaiseksi kauhukirjallisuudeksi. Siitä vahvana todisteena toimivat lukemattomat muiden kirjailijoiden HPL-aihepiiriä sivuavat kirjalliset teokset ja Cthulhu-mytologiaa jatkaneet kirjailijat. Lovecraftlainen ilosanoma ei myöskään tunne maantieteellisiä rajoja, joka ilmenee esimerkiksi aihepiiristä innoittuneena supisuomalaisena kirjailijakuntana. Periferiat ovat tosin aina toimineet HPL-aihelmien näyttämöinä, joten meillä suomalaisilla on ilmiselvä kotikenttäetu.

Lovecraftin tuotantoa ei kahlitse myöskään mediarajat. Aihepiiri on siirtynyt sujuvasti radiokuunnelmiksi, musiikkikappaleiksi, sarjakuviksi, tietokonepeleiksi ja elokuviksikin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nimenomaan elokuvan keinoilla on haastavinta tavoittaa lovecraftmainen maailmankuva ja tunnelma. Näin voi ainakin päätellä niistä elokuvallisista tuotoksista, jotka voidaan lukea kuuluviksi HPL-elokuvagenreen. Erityisen ongelmallisiksi muodostuvat ne elokuvat, jotka pohjautuvat alkuperäisteoksille ja joissa Cthulhun tai jonkin muun vastaavan pahuuden ilmentymän on saatava täsmällinen visuaalinen muoto.

Elokuvakerronnan paradoksi

Elokuva on haastava, mutta samalla myös ilmaisuvoimainen keino ilmaista asioita. Elokuvakerronta on valjastanut välineikseen (liikkuvan) kuvan sekä (audio)äänen ja hyödyntää näin ollen näköä ja kuuloa, kahta tärkeintä aistiamme. Tästä syystä elokuva toistaa todentuntuisesti ympärillämme olevaa aistimaailmaa. Elokuvan esittämää maailmankuvaa on siis helppoa pitää uskottavampana, kuin muilla keinoin (animaatio, sarjakuva, tietokonepeli) tuotettua esitystä. Tämä on myös elokuvakerronnan valttikortti muiden ilmaisuvälineiden keinoihin verrattuna.

Elokuvan välittämä todellisuuskuva kääntyy kuitenkin HPL-elokuvissa itseään vastaan, sillä Lovecraft ei kuvaa teoksissaan esiintyviä pahuuden ilmentymiä erityisen tarkasti ja seikkaperäisesti. Elokuvan keinot eivät suosi lovecraftlaista hallittua epämääräisyyttä, vaan pikemminkin tarkkaa ja realistista kuvausta, joka ei jätä tarpeeksi tilaa katsojan omalle mielikuvitukselle ja tulkinnalle. Voisikin siis sanoa, että Lovecraftin tarinat ovat leimallisesti juuri kirjallisia teoksia, jotka toimivat parhaiten kirjan sivuilta luettuina. Elokuvan mahdollisuus esittää meitä ympäröivää maailmaa uskottavasti ja todentuntuisesti ei siis ole lovecraftimäisille visioille eduksi ja pahimmillaan se myös syö elokuvakerronnan tehoja. Juuri tätä seikkaa voidaan pitää lovecraft-aiheisen elokuvan paradoksina, jota kukaan elokuvaohjaaja ei ole vielä onnistunut täysin tyydyttävästi ratkaisemaan.

Elokuva vs. sarjakuva

Verrattaessa elokuvakerrontaa muihin ilmaisukeinoihin, on esimerkiksi sarjakuvalla yksi merkittävä etu puolellaan. Sarjakuva on ilmaisumuotona elokuvakerrontaa rajoitetumpi ja jättää elokuvaa enemmän asioita lukijan itsensä pääteltäväksi. Sarjakuvan lukija joutuu itse täydentämään mielessään niin ruutujen väliin jäävät tapahtumat kuin graafisesti ilmaistut äänetkin. Siinä missä sarjakuva voi räjäyttää lukijan tajunnan taitavalla tarinankerronnalla ja yhdellä tarinan loppuun sijoitetulla vaikuttavalla kuvalla, tarvitaan elokuvassa samantapaisen vaikutelman luomiseen monimutkaisempia keinoja. Elokuvassa täytyy useamman palikan (ohjaus, kuvaus, näyttelijätyö, lavastus, puvustus, musiikki jne.) loksahtaa kohdalleen, ennen kuin lopputulosta voidaan pitää onnistuneena. Elokuvakerronnan kompleksisuutta voidaankin siis pitää yhtenä HPL-aiheisen elokuvan paradokseista.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_Elokuvavssarjakuva

http://grimreviews.blogspot.com/2010/11/at-mountains-of-madness-graphic-novel.html
http://scummified.blogspot.com/2010/09/hp-lovecrafts-from-beyond-adapted-for.html
http://www.comicbookgrrrl.com/2011/12/13/comic-review-neonomicon-by-alan-moore-and-jacen-burrows/

Elokuva vs. tietokonepelit

Tietokonepeleillä on elokuvan kanssa samankaltaiset kerronnalliset mahdollisuudet, sillä erityisesti nykyiset tietokonepelit käyttävät tehokkaasti hyväksi elokuvallista keinovalikoimaa. Viimeaikaisia pelikokemuksia on yhä tiuhemmin pilkottu lyhyillä dramatisointijaksoilla pelitapahtumien välissä, joita voidaan pitää eräänlaisina lyhytelokuvina. Elokuvakerrontaan verrattuna tietokonepelien suurin eroavaisuus on niiden pelattavuudessa ja vuorovaikutteisessa virtuaalimaailmassa, jossa pelaajalle luodaan vaikutelma siitä, että hän hallitsee pelin kulkua. Se antaa myös paremmat mahdollisuudet samaistua pelihahmoon ja -tilanteeseen.

Vaikka peliteknologia kehittyykin kovaa vauhtia, on HPL-vaikutteisen maailman ja tunnelman luomisessa eduksi se, etteivät tietokonepelit pysty edelleenkään toistamaan ympäröivää todellisuutta elokuvamaisella tarkkuudella. Tietokonepelitekniikka ei siis (ainakaan toistaiseksi) tarjoile kaikkea liian valmiina pelaajan ulottuville ja jättää siksi mahdollisuuden lovecraftmaisen tunnelman luomiselle. Ikävä kyllä HPL-elokuvien paradoksi uhkaa pian siirtyä myös pelimaailman ongelmaksi, tietokonegrafiikan ja peliteknologian nopean kehityksen myötä.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_Elokuvavstietokonepelit

http://www.gamezone.com/reviews/call_of_cthulhu_dark_corners_of_the_earth_xb_review
http://things-reviews.blogspot.com/2010/03/call-of-cthulhu-dark-corners-of-earth.html
http://dome.fi/pelit/artikkelit/pelit/alone-in-the-dark-historiikki

Lovecraftimäinen tunnelma elokuvissa

Yhtenä lovecraft-elokuvan paradokseista voidaan hyvällä syyllä pitää myös näkemyseroja siitä, millainen onnistuneen HPL-aiheisen elokuvan tulisi oikeastaan olla. Erilaisten näkemysten valtaisa kirjo on pääosin seurausta siitä tosiasiasta, että lovecraftmaisuus pakenee kaikkia tarkkoja määritelmiä. Siitäkin huolimatta, onnistuneen lovecraft-elokuvan yhtenä tärkeimmistä ominaisuuksista voidaan pitää aihepiiriä tukevaa tunnelmaa. Tästä syystä johtuen onkin olennaisen tärkeää pyrkiä määrittelemään mitä lovecraftimäinen tunnelma oikeastaan pitää sisällään. Tyhjentävää, kaiken kattavaa määritelmää ei voida kuitenkaan saada aikaiseksi, sillä lovecraftmainen tunnelma ei ole kiveen kirjoitettu, muuttumattomana ilmenevä ominaisuus. Se vaihtelee veret seisauttavasta kauhusta, toivottomuuden alhoon ja aina hilpeän hirtehiseen huumoriin asti. Siksi määritelmästä tulee pakostakin jonkinasteinen kompromissi.

Lovecraftmaisen tunnelman vaikeasta määrittelystä huolimatta alkuperäisteoksille ominaisia atmosfäärejä ovat ainakin seuraavat seikat:

1.    Vieraantuneisuuden tunne, jossa päähenkilö on tahtomattaan joutunut osaksi omituista yhteisöä tai todistamaan outoa tapahtumaa.
2.    Epävarmuuden ja vainoharhaisuuden tunne siitä, että jotain pahaa on tapahtumassa, vaikka ei varmuudella tiedetäkään milloin ja missä.
3.    Painostava ja ahdistava tunne jonkin tuntemattoman pahuuden läsnäolosta ja uhasta, joka vaikuttaa merkittävästi päähenkilön mielenterveyteen.
4.    Voimattomuuden ja pienuuden tunne, inhimillisen käsityskyvyn ylittävän kosmisen mittakaavan (osittaisenkin) esiin tulemisen seurauksena.
5.    Edellisistä poiketen lovecraftmaiseen tunnelmaan voi liittyä myös makaaberia hirtehishuumoria, joka taas luo ironisemman ja railakkaamman tunnelatauksen tarinaan.

Re-Animator ja From Beyond

Toimivassa lovecraftmaisessa elokuvassa toteutuu yleensä yksi tai useampia näistä määritelmistä, sillä ne liittyvät usein kiinteästi toisiinsa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kaikkia lovecraftmaisen tunnelman osatekijöitä saada kovinkaan helposti vangittua samaan elokuvaan. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen siitä, että joissakin elokuvissa on onnistuttu tavoittamaan edes osa näistä aineksista. Onnistunut lovecraft-elokuva voi myös perustua hyvin löyhästi alkuperäistekstiin. Näin esimerkiksi “Re-Animator” (1985) ja “From Beyond” (1986) elokuvissa, joissa vain elokuvan perusasetelmat on lainattu alkuperäisteoksista.

Siitä huolimatta nämä kaksi elokuvaa onnistuvat tavoittamaan jotain olennaista lovecraftmaisesta tunnelmasta ja erityisesti sen riehakkaasta ja makaaberista hirtehishumoristisesta puolesta, joka liian usein loistaa poissaolollaan lajityypin elokuvaversioissa. Lisäksi kumpainenkin elokuva luo vertaansa vailla olevan kuvan koheltavasta ja täysin edesvastuuttomasta tiedemiehestä, joka on Lovecraftin alkuperäistuotannon klassista ydinmehua. “Re-Animator” nousee näistä vielä piirun verran paremmaksi, pääosanäyttelijän täydellisyyttä hipovan roolisuorituksen ansiosta. Toisin kuin näissä esimerkeissä, on lovecraft-elokuvien huumorielementit usein luonteeltaan tahattomia. Se nakertaa yleensä ikävällä tavalla HPL-elokuvien uskottavuutta.

Vaikka “Re-Animator” ja “From Beyond” edustavat suurehkon budjetin elokuvatuotantoja, on valtaosa HPL-elokuvista kuitenkin kyhätty kasaan pienemmillä tuotannollisilla kustannuksilla ja vieläpä harrastelijavoimin. Pahimmillaan se myös näkyy elokuvassa ja syö lovecraftmaisen maailmankuvan uskottavuutta. Toisaalta siitä voi parhaimmillaan myös muodostua onnistuneemman HPL-elokuvasovituksen ehto. Tämäkin on tosin tapahtunut usein tahattomasti, elokuvaohjaajan sitä varsinaisesti tarkoittamatta.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_Re-AnimatojaFromBeyond

http://www.film-o-holic.com/dvd-arvostelut/re-animator/
http://www.rogerebert.com/reviews/re-animator-1985
http://www.horrorexpress.com/moviereview/from-beyond

Castle Freak, Dagon ja The Call of Cthulhu

Pienemmän budjetin HPL-elokuvaproduktioina voidaan pitää esimerkiksi “Castle Freak” (1995), “Dagon” (2001) ja “The Call of Cthulhu: The Celebrated Story by H. P. Lovecraft” (2007) -elokuvia. Ensimmäinen elokuva on tästä kolmikosta kehnoin. Näin siitäkin huolimatta, että elokuva on saman ohjaajan työtä, kuin edellä mainitut “Re-Animator” ja “From Beyond”. Itse asiassa kyseessä on Stuart Gordonin heppoisin HPL-ohjaustyö ja kenties jopa hänen huonoin elokuvansa.

Tämäkään elokuva ei perustu Lovecraftin alkuperäistekstiin kuin pintapuolisesti. Harmi vain, että “The Outsider” -novellin ainekset on kaluttu loppuun jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Novellista elokuva on napannut vain hienon tapahtumaympäristön, valtaisan keskiaikaisen linnan ja sen kellariin teljetyn äpärämonsterin. Elokuvassa kellarin kasvatti keskittyy lähinnä terrorisoimaan linnan uutta isäntäperhettä. Tiessään ovat alkuperäisen tarinan kaihoisa surumielisyys ja hirviön traaginen käsitys omasta ominaislaadustaan.

“Castle Freak” -elokuvan henkilöhahmot jäävät sikäli yksiulotteisiksi ja yhdentekeviksi, että hirviö alkaa kerätä loppua kohden sympatiapisteitä. Se onkin lopulta ainut hahmo elokuvassa, jota kohtaan katsoja voi tuntea edes jonkinlaista empatiaa. Sekasikiö saa kunnian vastata myös elokuvan vetreimmästä roolisuorituksesta. Elokuvan suurin puute on kuitenkin se, ettei se tavoita sen paremmin alkuperäistarinan tunnelatausta kuin sisältöäkään ja siksi se muistuttaa liiaksi mitä tahansa tusinaluokan kauhuelokuvaa. Tahattomalla komiikalla tuhotaan loputkin tunnelmanrippeet elokuvan uskottavuutta häiritsemästä. Sentään linnaympäristö antaa elokuvalle komeat puitteet. Elokuva operoi lovecraftimäisen elokuvan sijaan pikemminkin italokauhun mestariohjaajan Dario Argenton reviirillä.

Stuart Gordonin “Dagon”-filmatisointia voidaan pitää näistä kolmesta ammattitaitoisimpana ja merkittävästi edellistä onnistuneempana elokuvana. Vaikka sitä ei voidakaan pitää minään elokuvahistorian merkkipaaluna, eikä edes onnituneimpana lovecraftlaisena elokuvana, on siinä silti kiistattomat ansionsa. “Dagon” on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta melkoisen tarkka elokuva-adaptaatio “The Shadow Over Innsmouth” -novellista, vaikka tapahtuma-ajankohta onkin siirretty nykyaikaan. Tarina on myös yksi Lovecraftin elokuvallisimpia teoksia, joka on varmasti omalta osaltaan helpottanut elokuvan ohjaustyötä.

Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee se, että päinvastoin kuin voisi luulla, kengännauhabudjetti lisää ohjaustyön uskottavuutta. Tässä tapahtuu siis eräänlainen elokuvakerronnan käänteinen paradoksi, sillä samalla kun raakilemaiseksi jäänyt elokuvan visuaalinen ilme lisää sen epäuskottavuutta, se vahvistaa myös tarinan lovecraftmaista uskottavuutta ja tunnelatausta. Lisäksi “Dagonin” ilmiselvä roskaelokuvan leima lisää alkuperäistarinalle tärkeää äärimmäisen vieraantuneisuuden tunnetta, jota vastaavasti vahvistaa filmatisoinnin sijoittuminen elokuvakentän marginaaliin. Roskaelokuvana se siis onnistuu sijoittumaan samaan kohtaan, kuin pulp-kirjallisuudeksi määriteltävä Lovecraftin tuotantokin kirjallisuuden kentällä. Se lisää omalta osaltaan “Dagonin” uskottavuutta onnistuneena HPL-elokuva-adaptaationa.

Onnistunein ja omaperäisin elokuvista on amerikkalaisen The H. P. Lovecraft Historical Society -harrastelijaporukan aikaansaama “The Call of Cthulhu: The Celebrated Story by H. P. Lovecraft”. Siinä HPL-elokuvien paradoksi, liian aidontuntuisena toistuvasta aistimaailmasta, on ratkaistu mustavalkoisen mykkäelokuvan keinoin. Vaikka äänen ja värin puuttuminen lisäävät elokuvan epätodellisuuden tuntua, ne tekevät samalla sen lovecraftmaisesta maailmankuvasta uskottavamman. Samaisten keinojen aikaansaama nostalginen tunnelma, yhdistettynä elokuvamusiikkiin, lisäävät vaikutelmaa entisestään. Toisaalta elokuvan uskottavuutta syö elokuvan harrastelijamaisuus, etenkin joissakin näyttelijöiden roolisuorituksissa ja stopmotion-animaatiotekniikalla toteutetussa Cthulhussa. Ne sopivat kuitenkin mainiosti elokuvan tyylilajiin ja tuovat kokonaisuuteen mukaan sympaattisuutta, joka antaa aiheen katsoa näitä puutteita läpi sormien. Pienistä kauneusvirheitään huolimatta kyseessä on yksi onnistuneimmistaja kunnianhimoisimmista HPL-elokuvista kautta aikojen.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_CastleFreakDagonjaTheCallofCthulhu

http://http://www.strangekidsclub.com/2012/06/25/the-rubes-review-h-p-lovecrafts-dagon-2001/
http://www.horrorexpress.com/moviereview/dagon
http://countzeroor.wordpress.com/2010/04/09/film-review-call-of-cthulhu-2005/

The Whisperer in Darkness

Uusimpana tulokkaana HPL-elokuvien sarjaan saatiin vuonna 2011 valmistunut “H. P. Lovecraft’s The Whisperer in Darkness”. Tämäkin filmatisointi on The H. P. Lovecraft Historical Society -porukan tekosia. Klassista mustavalkoista elokuvatyyliä imitoivana teoksena se tarpoo tyylillisesti edeltäjänsä jalanjäljissä. Uutena ulottuvuutena toimii ääniraita, joka mahdollistaa näyttelijöiden välisen dialogin. Lopputulos on selvästi “The Call of Cthulhu” -elokuvaa huolitellumpaa jälkeä, eikä näyttelijätyössäkään ole moitteen sijaa. Tästä syystä elokuvan heikkouksia on tällä kertaa hankalampaa antaa anteeksi.

Siinä missä HPLHS-porukan edeltävä teos oli juuri sopivan lyhyt ja napakka kokonaisuus, kärsii tämä uutukainen liiasta pituudesta. Lisäksi “The Whisperer in Darkness” -elokuva ei ole täysin uskollinen alkuperäisteokselle, sillä tarinaa on jatkettu uudenlaisella lopulla. Vaikuttaa siltä, että loppuosuudessa on tavoiteltu 30-luvun varhaisien toimintaelokuvien henkeä, mutta moinen mekastus ei oikein istu lovecraftmaiseen maailmankuvaan. Lopun uskottavuutta latistaa myös se, että tyyliin paremmin sopineet stop motion -tehosteet jouduttiin korvaamaan halpamaisilla digi-cgi-virityksillä. Nykyaikainen HD-tekniikka tukee myös ikävästi HPL-elokuvien paradoksia, liian teräväpiirtoisena ja todentuntuisena kuvaresoluutiona.

Näistä puutteistaan huolimatta “The Whisperer in Darkness” kiilautuu HPL-filmatisointien tiukimpaan kärkeen. Näin erityisesti onnistuneiden näyttelijäsuoritusten ansiosta, joiden avulla pystytään välttämään haastavan tarinan sudenkuopat. Lisäksi toiminnantäytteisen loppuosan voidaan toisaalta katsoa myös tasapainottavan dialogipainotteista elokuvan alkuosaa, vaikka se ei tuekaan lovecraftmaista tyyliä. Ennen kaikkea elokuva onnistuu tavoittamaan loistavasti alkuperäisteokselle uskollisen salamyhkäisen ja uhkaavan tunnelman. Jo pelkästään tästä syystä “The Whisperer in Darkness” on ansainnut paikkansa HPL-elokuvasovitusten eliitissä.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_WID

http://www.film-o-holic.com/festivaalit/night-visions-2011-esittely/
http://terrorscribe.com/2012/01/31/review-the-whisperer-in-darkness/
http://hplfilmfestival.com/2012/portland/films/whisperer-darkness

Summa summarum

Toisin kuin esseen otsikko antaa ymmärtää, ei lovecraft-elokuviin sisälly ainoastaan yhtä, vaan ainakin kolme erilaista paradoksia. Ensimmäinen paradoksi liittyy elokuvan mahdollisuuteen toistaa ympäröivää maailmaa aistimaailmaamme noudattelevalla tavalla. Se jättää helposti liian vähän elokuvayleisön mielikuvitukselle sijaa, toimiakseen aidon lovecraftmaisen tunnelman luojana. Toinen paradokseista liittyy elokuvan kompleksiseen kerrontatapaan, jossa lopputulos muodostuu monista toisiinsa vaikuttavista ilmaisukeinoista. Koska lovecraftmainen tunnelma on hankalasti määriteltävissä oleva asia, on sen tavoittaminen monitasoisen elokuvakerronnan keinoin sitäkin haastavampaa. Kolmas paradokseista liittyy epäyhtenäiseen näkemykseen siitä, millainen onnistuneen lovecraft-aiheisen elokuvan tulisi olla. Koska HPL-elokuvilta puuttuu selkeä ja yhtenäinen elokuvallinen tavoite, on sen tavoittaminenkin vaikeampaa. Toisaalta juuri tässä kohtaa vaikuttaa elokuvaohjaajan oma näkemyksellisyys, joka mahdollistaa hyvin erilaisia näkökulmia lovecraftmaisen tunnelman saavuttamiseksi. Onnistunut elokuvallinen lopputulos saattaa siis muodostua yllättävästäkin lähestymistavasta, joka voi samalla toimia myös aihepiirin uudistajana.

Koska täydellinen HPL-aiheinen filmatisointi odottaa vielä tulemistaan, on sitäkin harmittavampaa, että Guillermo Del Toron ja Universalin “At the Mountains of Madness” -elokuvaprojekti ei näillä näkymin näe päivänvaloa. Toteutuessaan se olisi ollut ensimmäinen suuren budjetin HPL-valkokangasspektaakkeli. Alkuperäistarinakin olisi ollut hyvä valinta, sillä se sisältää hienoja elokuvallisia ulottuvuuksia. Suuria toiveita lisäsi vielä sekin, että Del Toro on myös tunnustautunut fanaattiseksi aihepiirin harrastajaksi. Ennen vaipumista lopulliseen murheen alhoon, kannattaa kuitenkin muistaa se, että Del Toro itse ei ole vielä antanut periksi unelmansa toteuttamisessa. Saattaa siis hyvinkin olla, että “At the Mountains of Madness” nähdään vielä joskus suurtuotantona elokuvateattereissa. Huojentavaa on tietää myös se, että lovecraftmainen elokuva ei välttämättä kaipaa suurta budjettia onnistuakseen. Tällä haavaa ei ohjaustyön alla ole kuitenkaan yhtään merkittävää tai mainitsemisen arvoista kosmisen kauhun sanansaattajaa. Armoitetun HPL-harrastajan tulevaisuus on siis vähintäänkin yhtä salamyhkäisyyden verhoamaa, kuin itsensä Suuren Muinaisen yliluonnolliset kauhueepokset.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_ummarum

http://filmonic.com/guillermo-del-toro-gives-update-on-mountains-of-madness-says-hes-rewriting-and-rewriting
http://herocomplex.latimes.com/2011/06/27/guillermo-del-toro-on-mountains-of-madness-im-not-giving-up/
http://www.youtube.com/watch?v=vw3tuiND_xk

Ohessa vielä edellä mainittujen elokuvien lyhyet esittelyt:

Re-Animator”, 1985. Ohjaus: Stuart Gordon
Hulvattomin HPL-elokuvista ja kenties myös toimivin. Tässä splatter- orgiassa nostetaan onnistuneesti pintaan lovecraftmaista mustaa huumoria ja ironiaa. Ohjaaja on ottanut alkuperäisteoksesta myös sopivasti vapauksia. Kotikutoisuus viehättää.

From Beyond”, 1986. Ohjaus: Stuart Gordon
Saman ohjaajan ohjaksissa jatketaan humoristisesti ja makaaberisti. Jatkoa saa myös lovecraftmainen täysin vastuuntunnottomien tiedemiesten kavalkadi. Elokuvalla ei ole paljoakaan tekemistä alkuperäistarinan kanssa.

Castle Freak”, 1995. Ohjaus: Stuart Gordon
Ohjaajan onnettomin HPL-filmatisointi, joka lainaa alkuperäistarinasta vain monsterin ja linnamiljöön. Sympatiapisteet menevät hirviölle, ärsyttävien päähenkilöiden sijaan. Elokuva muistuttaa tunnelmiltaan ja asetelmiltaan enemmän argentomaista, kuin lovecraftmaista kauhua. Puutteistaan huolimatta tutustumisen arvoinen tekele.

Dagon”, 2001. Ohjaus: Stuart Gordon
Stuart Gordonin yritys uskollisempaan alkuperäistarinan tulkintaan. Vaikka pieni tuotantobudjetti näkyykin leffassa, se myös tukee lovecraftmaista tunnelmaa. Alkuperäistarina, joka on itse asiassa “The Shadow Over Innsmouth”, edustaa HPL-tuotannon elokuvallisimpia teoksia.

The Call of Cthulhu: The Celebrated Story by H. P. Lovecraft”, 2007. Ohjaus: Andrew Leman
Mustavalkea mykkäelokuva ja juuri siksi toimiva. Jättää enemmän katsojan mielikuvituksen varaan ja tukee myös nostalgisia tunnelmia. Tämä HPHLS-harrastelijaporukan toteuttama pienen budjetin produktio sisältää myös huomattavia elokuvallisia ansioita.

H. P. Lovecraft’s The Whisperer in Darkness”, 2011. Ohjaus: Sean Branney
Toinen HPLHS-porukan mustavalkea tyylinäyte. Kauttaaltaan loistava näyttelijätyö pitää elokuvallisesti haastavan alkuperäistarinan kasassa. Tervetulleena lisänä puheääniraita. Ylipituudestaan ja uudelleen kirjoitetusta lopustaan huolimatta onnistunut, aitoa lovecraftmaista atmosfääriä tihkuva tunnelmapala.

Ph’nglui mglw’nafh Cthulhu R’lyeh wgah’nagl fhtagn

Jokke “Ct. Hullu” Saharinen

 

Lähdekirjallisuus & -linkit:

Bacon, Henry 2000: Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Herkman, Juha 1998: Sarjakuvan kieli ja mieli. Vastapaino, Tampere.
Hänninen, Harto & Latvanen, Marko 1992: Verikekkerit. Otava, Helsinki.
Johdatus digitaaliseen kulttuuriin 2000: Aki Järvinen & Ilkka Mäyrä (toim.). Vastapaino, Tampere.
McIntyre Gina 2011: Los Angeles Times: Guillermo del Toro on ‘Mountains of Madness’: ‘I’m not giving up’. Viitattu 6.2.2012.
http://herocomplex.latimes.com/2011/06/27/guillermo-del-toro-on-mountains-of-madness-im-not-giving-up/