Ikaalisten hirviö saapuu

Kun pulpkirjoittaja Howard Phillips Lovecraft kuoli maaliskuussa 1937, tuskin kukaan Suomessa tiesi hänestä mitään. Kun hänen kuolemastaan oli kulunut 50 vuotta, edelleenkin harva Suomessa tiesi hänestä mitään, vaikka maailmalla hän oli jo yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhukirjailijoista. Vaikea sanoa tarkkaa syytä, miksi Lovecraft jäi niin pitkään huomiotta Suomessa. Eräs selitys voi olla suomalaisten kustantajien ja lukijoiden mieltymys romaaninmittaisiin tarinoihin, kun taas Lovecraftin tuotanto koostuu pääasiassa novelleista. (Kuulemani mukaan varhaisin Lovecraft-suomennos on Seikkailukertomuksia – Jännityslukemisto -lehden numerossa 31/1959 ollut kertomus Red Hookin kauhut (The Horror at Red Hook), mutta tieto on vahvistamaton.)

Asiantilaan oli kuitenkin tulossa muutos. Syksyllä 1987 ilmestynyt Portti-lehti nro 3 oli erikoisnumero, jonka aiheena oli H.P. Lovecraft. Suuren osan lehden sisällöstä oli kirjoittanut filosofian tohtori S. Albert Kivinen. Lehti sisälsi mm. Kivisen artikkelin H.P. Lovecraft ja Cthulhun tarusto, Lovecraftin bibliografian, novellin Pimeyden hornanhenki (The Haunter of the Dark) sekä ensimmäisen suomalaisen Lovecraft-pastissin: Kivisen kirjoittaman Keskiyön mato Ikaalisissa. Keskiyön mato Ikaalisissa kertoo 1960-luvulla tapahtuneista kauhuista Ikaalisten Kyrösjärvellä. Dosentti H. Herbert Bladh ja kertoja, joka myöhemmin sai kutsumanimen lisensiaatti J, saavat selville, että Kyrösjärvellä sijaitsevalla Ruutinkarilla elää jokin hirviö, jonka edesmennyt okkultisti Göran Rolfwén on sinne aikanaan manannut. Hirviö paljastuu dholiksi, Suuren Muinaisen Tsathogguan palvelijaksi.

Novelli toimii erinomaisena sisäänkäyntinä Lovecraftin maailmaan, sillä tekstiin on sijoitettu paljon informaatiota Cthulhun mytologiasta. Siinä on kerrottu seikkaperäisesti niin Suurista Muinaisista kuin kielletyistä kirjoistakin, jotka kaikki ovat tyypillisiä elementtejä Lovecraftin tarinoissa. Lievä infodumppaus ei kuitenkaan vähennä tekstin sujuvuutta, joten novelli toimii myös tehokkaana ja mieleen jäävänä kauhutarinana. Sen vastaanottokin oli hyvä, sillä Keskiyön mato Ikaalisissa voitti seuraavana vuonna Atorox-palkinnon, joka jaetaan äänestyksen perusteella vuoden parhaalle tieteis/fantasia/kauhunovellille.
Keskiyön mato Ikaalisissa on päässyt kirjan kansien väliin kahdestikin: ensin Kivisen omassa kokoelmassa Merkilliset kirjoitukset (1990/2006) ja sitten Ursan novelliantologiassa Keskiyön Mato Ikaalisissa (1991), joka sisältää parhaita Portissa julkaistuja novelleja. Novellin tapahtumapaikat ovat aitoja, sillä Ruutinkari todella sijaitsee Kyrösjärvellä. Todentuntuisuudessa novelli on sitä luokkaa, että jotkut ovat uskoneet sen perustuvan tositapahtumiin: Portin päätoimittaja Raimo Nikkonen kertoo saaneensa yhteydenoton, jossa tiedusteltiin, mitä Ikaalisissa mahtoi oikeasti tapahtua vuonna 1965, sillä ”eihän kukaan voi oikeasti keksiä muutoin kaikkea tätä”
Kivinen on palannut Cthulhun mytologiaan useamman kerran novelleissaan, mutta Keskiyön madon tasoa ei niissä ole toistamiseen saavutettu. Kepeä Tuulta tallova itikka julkaistiin Seikkailija-lehden kolmosnumerossa vuonna 1988. Se kertoo kahden nuorenparin kesäretkestä, joka päätyy Ithaquan kohtaamiseen ja hulluuteen. Ithaqua on August Derlethin luomus, mutta Kivinen on ollut suvaitsevainen myös muiden myytoskirjailijoiden suhteen. Merkilliset kirjoitukset -kokoelman ensimmäisessä laitoksessa vuonna 1990 julkaistu Cthulhun suojatti on poikkeuksellinen tarina, jossa päähenkilö löytää lopulta rauhan vedenalaisesta maailmasta todettuaan lentävät polyypit ja muut ilmojen epäluomat Cthulhua ja syväläisiäkin suuremmaksi pahaksi.
Kultainen naamio -antologiaan kirjoitettu Maan hönkä eli Ekatimanttien salaisuus (1993) myös päättyy tuhoisaan kohtaamiseen hirviömäisen Yön Lentävän Madon kanssa. Novellin paikkakuvaus on niin tarkasti kerrottu, että toisinaan olen suunnitellut matkaavani Hämeenkyröön tarkistamaan, löytyykö sieltä tosiaan Immerlan kartanoa novellin ilmoittamalta paikalta.

Muut Kivisen novelleista on julkaistu alun perin Portissa. Miekka hevoselle eli Pyhän Hippolytoksen järjestö (Portti 4/1990) keskittyy liiaksi latinankielisiin salakielikoodeihin ja toimintaviihteeseen, eikä herätä varsinaisia kauhun tunteita. Puhu pukille (Portti 4/1992) on toimivampi kauhutarinana, mutta ei pärjää Keskiyön madolle. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon novellissa esiintyvä poliisimies Igor Sutela, jonka nimen samankaltaisuus tietyn kirjoittavan poliisimiehen nimimerkin kanssa tuskin on sattumaa. (Samanlaista nimillä leikittelyä harrasti Lovecraft itsekin, esim. ylipappi Klarkash-Ton = Clark Ashton Smith.) Puhu pukille oli ehdolla myös Kultaiseen naamioon, mutta antologian toimittanut Boris Hurtta valitsi siihen mieluummin Maan höngän.
Useimmat Kivisen novelleista on julkaistu Merkilliset kirjoitukset -kokoelman toisessa laitoksessa (Siniplaneetta 2006). Kokoelma sisältää myös edellä mainitun Portissa julkaistun artikkelin Lovecraftista sekä runon Mitä Dandorf näki Antarktiksella, joka viittaa Lovecraftin novellin Hulluuden vuorilla (At the Mountains of Madness) lopputapahtumiin. Maan hönkä on kuitenkin valitettavasti ilmeisesti epähuomiossa jäänyt kokoelmasta pois.
Mainittakoon, että Merkilliset kirjoitukset sisältää myös Portissakin julkaistun novellin Matka vanha viisaan miehen luo, jossa esiintyy silmää vilkuttava ja lonkeroillaan tervehtivä Suuri Cthulhu. Mutta tätä novellia edes kirjoittaja itse ei pidä myytokseen kuuluvana. Kivisen esityö käynnisti prosessin, jonka seurauksena Suuret Muinaiset ovat kotiutuneet Suomeen pysyvästi.
 
Pirunkirjojen metsästäjät
Portissa 3/1987 Kivinen vetoaa suomalaisiin kirjoittajiin, jotta muutkin alkaisivat tehdä Lovecraft-pastisseja suomalaisiin maisemiin. Huutoon vastasi ensimmäisenä ja voimakkaimmin turkulainen poliisi, joka tunnetaan nimimerkillä Boris Hurtta. Tiettyyn aikaan eniten kerrottu vitsi fandomin keskuudessa oli, että Hurtta on kahdesta poliisista se, joka osaa kirjoittaa.

Hurtan ensiesiintyminen tapahtui Portissa 3/1988, jossa julkaistiin novelli Pirunkirjojen kintereillä. Novelli esittelee Hurtan tärkeimmät henkilöhahmot: antikvariaatinpitäjä-bibliofiili Valdemar Rydbergin sekä hänen assistenttinsa Nisse Hermelinin, joka toimii kertojana. Tosin kronologisesti ensimmäinen Rydberg-Hermelin-tarina on Portissa 4/1988 julkaistu Pahat henget Porkkalassa, mutta se ei ole varsinainen Lovecraft-pastissi, vaikka mainitseekin Necronomiconin kerran.

Pirunkirjojen kintereillä sekä sen jatko-osat Perkeleitä Broadwaylla ja Perisynnin kosketus muodostavat novellitrilogian, joka on suomalaisen kauhukirjallisuuden merkkipaaluja. Novellit keskittyvät Necronomiconin etsintään, joka vie Rydbergin ja Hermelinin Yhdysvaltoihin Arkhamiin asti ja takaisin Suomeen. Matkan varrella he kohtaavat monenlaista vaaraa ja kauhua, sillä kiellettyä kirjaharvinaisuutta havittelee tietysti moni muukin ja toisinaan kirjan käsiinsä saaneet päätyvät räjähtelemään seinille. Tarinoiden voi katsoa olevan epäsuoraa jatkoa myös Kivisen Keskiyön madolle, sillä kyseisen novellin tapahtumiin viitataan ja Kivinen itse esiintyy henkilöhahmona Hurtan novelleissa.
Hermelin ja Rydberg jatkavat Cthulhun mytologian parissavielä novellissa Prins Sigismundin lokikirja (Portti 3/1991), jossa tavoitellaan vanhan purjelaivan jäämistöä ja löydetään merkkejä syväläisistä omasta Itämerestämme.  Parivaljakko seikkailee kirjaharvinaisuuksia etsien myöhemminkin, mutta he eivät enää palaa myytokseen. Nisse Hermelin itsekään ei lopulta ole enää varma, onko hänen kokemiaan seikkailuja Suurten Muinaisten maailmassa ikinä tapahtunutkaan vai oliko kaikki pelkkää houretta. Kaikki Rydbergin ja Hermelinin tarinat on koottu novellikokoelmaan Valdemarin kirja (Tampereen Science Fiction Seuran Portti-kirjat 2010). Novelleja on hiottu Portissa julkaistuista versioista. Pirunkirjojen kintereillä on julkaistu myös Keskiyön mato Ikaalisissa -antologiassa samana versiona kuin Portissa.

Hurtan laajassa novellituotannossa on muitakin, jotka voidaan laskea myytokseen kuuluviksi. Kolmen jumalan kumartaja (Portti 1/1990) on 1600-luvulle sijoittuva tarina kirkonmiehestä, joka kohtaa Itämeren saarella hyljeihmisiä ja suuren lonkerohirviön. Viitteet Cthulhuun ja syväläisiin ovat selvät, vaikka mitään myytokseen kuuluvaa entiteettiä ei olekaan nimetty.
Novellissa Perilliset (Portti 1/1991) päähenkilö törmää kovakuoriaiskulttiin, joka on saanut inspiraation Baron von Juntzin kirjasta Unaussprechlichen Kulten. Tämä kielletty kirja on Robert E. Howardin keksimä mutta Lovecraftinkin mainitsema. ”Koppakuoriaistrilogiaan” kuuluvat myös Porteissa julkaistut novellit Koppakuoriaisten tie ja Doktor Kronburgerin muistikirja, mutta niissä ei ole enää selkeitä myytosviitteitä. Kaikki kolme on julkaistu myös Hurtan novellikokoelmassa Noidan nahka (Turbator 2010).

Toimittamaansa Kultainen naamio -antologiaan Hurtta osallistui kahdella novellilla. Myöhempinä aikoina -novellissa ollaan jälleen Itämeren rannalle. Tarina alkaa seikkailullisten poikakirjojen hengessä mutta päättyy hyytäviin kauhuihin, kun itse Nyarlathotep käväisee maassamme. Tulvavuoksen jumalat sijoittuu tulevaisuuteen, eikä Suurten Muinaisten vaikutusvalta maapallolla ole päättynyt silloinkaan. Viimeisen kerran (toistaiseksi) Hurtta on vieraillut lovecraftilaisissa maisemissa novellissa Merenpohjan kaiku (Portti 2/2001). Siinä bibliofiili Alf Cettunius, joka esiintyy sivuhahmona myös Rydberg-Hermelin-tarinoissa, etsii Latviassa Lovecraftin tyyliin kirjoittavaa kirjailijaa ja saakin tietää tämän teosten pohjautuvan todellisuuteen.
Hurtan merkitystä suomalaiselle kauhukirjallisuudelle on vaikea yliarvioida. Jos jotain pitää kritisoida, se on hänen tarinoidensa liiallinen rönsyileväisyys, sillä toisinaan pääjuoni hukkuu sivujuonien ja vähämerkityksellisten yksityiskohtien paljouteen. Kauhutarinat olisivat tehokkaampia suoraviivaisempina. Mutta Hurtta on löytänyt kirjailijana oman äänensä eikä tyydy vain toistamaan lovecraftilaista kauhumaalailua.

Pienkustanteista ja kotikutoista kauhua
Ahkerimpiin suomalaisiin myytoskirjailijoihin lukeutuu nimimerkki J. Kouta, joka 90-luvulla tuotti omakustanteisesti useitakin kauhuun ja scifiin kallellaan olevia tarinakokoelmia. Useimpiin näistä minulla itselläni ei ole ollut tilaisuutta tutustua, mutta tietolähteeni kertovat, että ainakin tarinat Kirje (1991), Friikkien juhlat (1994) ja Unohdettu laakso (kokoelmassa Synkkimistin päiväkirja 1996) ovat Lovecraft-pastisseja.
Kultainen naamio -antologia sisältää Koutan tarinan Beliar. Novelli sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, 2050-luvulle, ja siinä esiintyy samanlainen kirottu medaljonki kuin Lovecraftin novellissa Ajokoira (The Hound). Liiallisesta pituudesta kärsivä novelli ei ole kokoelman mieleenjäävimpiä.

Kertaalleen myytosta on hyödyntänyt Hannu Väisänen, jonka novelli Tulidemoni julkaistiin Portissa 3/1991. Kyseessä on valitettavasti kliseinen ja kömpelö Hurtta-plagiaatti, joka on jäänyt mieleeni melkeinpä huonoimpana Portin koskaan julkaisemana novellina. Tarpeetonta lienee sanoakaan, että kyseessä ei ole sama Hannu Väisänen, joka voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2007.
Mika-Petri Lauronen on tuonut omalta osaltaan Lovecraftia suomalaisiin maisemiin. Mytago-lehden numerossa 1 (1992) oli hänen kirjoittamansa novelli Iku-Turson poika, joka käsittelee Cthulhun jälkikasvua Inarinjärvessä. Tämä novelli julkaistaan uudelleenkirjoitettuna tässä lehdessä. Helsingin Yliopiston Science Fiction Klubin julkaisemassa Marvin-lehdessä on ollut Cthulhu-aiheisia juttuja. En kuitenkaan ole saanut näitä lehtiä käsiini, joten en osaa sanoa, täyttävätkö ne varsinaisen myytosnovellin määritelmää.

Kultaisen naamion takana
Book Studio julkaisi vuonna 1993 kauhubuumin ollessa vielä korkealla antologian Kultainen naamio, joka sisälsi suomalaisten kirjoittajiennovelleja lovecraftilaisissa tunnelmissa. Kokoelman toimitti Boris Hurtta, ja esipuheen kirjoitti S. Albert Kivinen. Kivinen kirjoitti kokoelmaan myös yhden novellin ja Hurtta kaksi, kuten edellä jo mainittiin.

Kokoelman niminovelli on Sauli Santikon käsialaa. Kultainen naamio sijoittuu 1920-luvun Indonesian eksoottisiin maisemiin, jossa eurooppalainen lähetyssaarnaaja kohtaa viidakossa Shub-Niggurathia palvovia alkuasukkaita. Tarinassa on suuren seikkailukertomuksen tuntua, vaikkakin se tuo mieleen enemmän Robert E. Howardin kuin Lovecraftin tarinat. Novelli on joka tapauksessa suomalaisten Lovecraft-pastissien terävintä kärkeä. Santikko kirjoitti antologiaan myös novellin Rajamaa, joka sijoittuu siirtomaa-ajan Egyptiin. Se ei ole samaa tasoa kuin niminovelli, mutta on silti suuri menetys suomalaiselle spefille, että Santikko jätti kirjailijanuransa lyhyeksi ja siirtyi tekemään käännöksiä.

Kokoelmaan kirjoittivat myös jo mainittu J. Kouta sekä Kari Nenonen, jonka Ravintola-novelli ei kuitenkaan ole Lovecraft-pastissi. Nenoselta pyydettiin kokoelmaan novellia, mutta hän ei kuitenkaan päässyt ikinä itse sisään Cthulhun myytokseen (vaikka suomensikin ensimmäisen Suomessa julkaistun Lovecraftin novellikokoelman) eikä saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista Lovecraft-tarinaa. Paremman puutteessa häneltä sitten otettiin mukaan Ravintola, joka ei ole huono novelli mutta väärässä paikassa.
Jos Santikon novellien vahvuus on niiden eksotiikassa, vastaavasti antologian naiskirjoittajat löytävät kauhunsa suomalaisen arjen keskeltä. Maarit Verrosen Uhrituoksujen viesti kertoo kohtuullisen tavallisen suomalaisen pariskunnan lomanvietosta tavallisella merenrantamökillä, mutta tavallisuudesta poiketen itse Cthulhu on saapunut samaiselle merialueelle hakemaan uhreja. Verronen panostaa enemmän henkilökuvaukseen kuin kauhuihin, ja tarina jääkin mieleen juuri värikkäiden hahmojensa ansiosta.
Antologian kruunaa Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut. Suomalainen mainostoimisto saa (johdatellusti) idean käyttää Lovecraftin mytologiaa mainoskampanjassaan, joka onnistuu yli odotusten. Suuri osa suomalaisista alkaa uskoa Suuriin Muinaisiin, mikä tavallaan kuvastaa tiedotusvälineiden valtaa saada ihmiset uskomaan mitä tahansa huuhaata. Mutta tällä kertaa ne, jotka uskovat, ovat tietenkin oikeassa…

Me vakuutamme sinut on julkaistu uudestaan Sinisalon novellikokoelmassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Sinisalo voitti novellilla Atorox-palkinnon. On ainutlaatuista, että Atorox-voitetaan pastissilla, mutta Lovecraft-tarinat ovat tehneet sen jo kahdesti!
 
Väyrynen ja muut muinaiset
2000-luvun alku oli köyhää aikaa suomalaisten Cthulhu-tarinoiden suhteen. Usvan kesäleirillä heinäkuussa 2010 syntyi sentään pieni runovihkonen Cthulhun yö. Kannet mukaan lukien siinä on 12 sivua, ja kuvituksen on tehnyt Boris Hurtta. Mukana on 14 tekijää, joukossa tunnettuja suomalaisia tieteiskirjoittajia.
Uutta suomalaista Lovecraft-teemaista novelliantologiaa jouduttiin odottamaan melkein 20 vuotta, mutta siitä tuli sitten sitäkin omaperäisempi. Paavo Väyrynen on epäilemättä ansainnut nimityksen Suomen politiikan suurena muinaisena, joten ei ihme, että hän inspiroi myös Lovecraftin ystäviä. Niinpä sopivasti ennen vuoden 2012 presidentinvaaleja ilmestyi Juri Nummelinin toimittama antologia On Suurten Muinaisten aika (Turbator 2012).

Kokoelmaan osallistuneet kahdeksan kirjoittajaa ovat saaneet vapaat kädet kirjoittaa kertomus, joka yhdistäisi Paavo Väyrysen ja Lovecraftin Suuret Muinaiset. Jotkut keksivät kokonaan uuden tarinan, jotkut sijoittivat tarinansa reaalimaailmaan höystettynä Lovecraft-elementeillä, jotkut taas kirjoittivat Väyrys-mukaelman Lovecraftin novellista. Useimpien novellien ideana on, kuinka Väyrynen tavalla tai toisella turvautuu Suurten Muinaisten apuun päästäkseen presidentiksi.
Mukaelmista onnistunein on Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus, joka on kompakti uusintaversio Charles Dexter Wardin tapauksesta. 2150-luvulle sijoittuva tarina kertoo nuoresta Kari Tenho Väyrysestä, joka manaa esiin 150 vuotta aiemmin eläneen esi-isänsä karmein seurauksin. Humoristisista yksityiskohdista voi nauttia jopa alkuperäistarinaa tuntematta. Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni on nokkela mutta paikoin hieman väkinäisen oloinen Väyrys-tulkinta Erich Zannin musiikista.
Uusista tarinoista oma suosikkini on Jussi Katajalan Paavo Väyrynen – elvyttäjä, joka ei nimestään huolimatta ole Herbert West -mukaelma. Novelli kertoo, kuinka ulkomaankauppaministeri Väyrynen oppii kielletyistä kirjoista taikuutta ja ryhtyy okkultistisin keinoin elvyttämään Suomen taloutta. Hän manaa kuolleita yritysjohtajia ja myöhemmin jopa shoggotheja, mutta lopulta voimat käyvät liian vaikeiksi hallita. Hyväntahtoinen pääministeri Jyrki joutuu siivoamaan Väyrysen sotkut.
Muut kirjan tarinoista jäävät valitettavasti mitäänsanomattomammaksi, eivätkä saa aiheesta irti sen paremmin hersyvää huumoria kuin vakavasti otettavaa kauhuakaan. Tuntuu, että moni kirjailija otti aiheen liiankin vakavasti.
On tietenkin kyseenalaista, voiko tämän kirjan tarinoita pitää varsinaisina Lovecraft-pastisseina, koska ne eivät edes pyri olemaan Lovecraftin alkuperäistarinoiden hengen mukaisia. Mutta suomalaisia myytosnovelleja ne joka tapauksessa ovat. Kirja kaiketi saavutti perimmäisen tarkoituksensa, koska varoitukset menivät perille eikä Väyrystä valittu presidentiksi tälläkään kertaa.

Cthulhu ja kumppanit kuvina
Tampereen sarjakuvaseura teki oman kunnianosoituksensa Lovecraftille vuonna 1996. Tällöin ilmestynyt Sarjari-lehden numero 43 oli Lovecraft-teemanumero otsikolla Yog-Sothoth ja kumppanit. Lehti koostuu useista 1-5 sivun kauhuaiheisista sarjakuvanovelleista, joista useimmat viittaavat tavalla tai toisella myytokseen – toiset vakavammin, toiset parodisemmin. P.A. Mannisen sankari kapteeni Kuolio pelastaa Tampereen suurelta muinaiselta nimeltä Van-Tan, jonka on unissaan vahingossa manannut esiin. Marko Latva-Nikkolan Dagonin lapsissa päähenkilö löytää sisäisen syväläisensä. Lehden varsinainen helmi on kuitenkin Petri Hiltusen Koodi 032 R’lyeh, jossa paljastuu Yhdysvaltojen salainen merenalainen tukikohta – arvatkaa missä!
Hiltunen hyödynsi Lovecraftia vieläkin komeammin tarinassa Abdul Alhazredin kolme näkyä, joka julkaistiin Tähtivaeltajassa 2/1996 ja myöhemmin kokoelma-albumissa Musta tie ja muita kertomuksia (Jalava 2004). Abdul Alhazred on sivistynyt ja upporikas arabiruhtinas, jonka suku on koonnut valtaisan kirjaston linnaansa. Eräänä iltana Abdul saa selkäpiitä karmivan vieraan, joka loukkaa häntä verisesti vähättelemällä hänen tiedon aarreaittaansa. Abdul vaatii hyvitykseksi vieraaltaan kolmea tarinaa.

Hän saa mitä pyytää, sillä vieras, joka lopulta paljastuu Nyarlathotepiksi, näyttää hänelle kolme näkyä. Menneisyyden näky kertoo mahtavista olioista, jotka ovat asuttaneet maapalloa ennen ihmistä. Tulevaisuuden näky kertoo, kuinka ihmiskunta on kaikista saavutuksistaan huolimatta tuomittu tuhoon ja unohdukseen, kun oikeat jumalat saapuvat ottamaan paikkansa. Lopulta Abdul näkee itsensä Azathothin, sokean ja järjettömän jumalan, joka kerran tulee tuhoamaan koko maailmankaikkeuden.
Abdul Alhazred tajuaa kaiken tietämyksen ja ihmiselon turhuuden ja polttaa koko valtaisan kirjastonsa. Hän kuitenkin saa inspiraation kirjoittaa vielä yhden kirjan, joka kertoisi kaiken, mitä hän on saanut tietää maailmankaikkeudesta. Tuon kirjanhan me tunnemme nimellä Al Azif tai Necronomicon.
Lovecraftilaista maailmankuvaa tuskin koskaan on tiivistetty yhtä osuvasti kuin tässä sarjakuvassa. Vaikka lukija sureekin suuren kirjaston tuhoa, on pakko ymmärtää Abdul-parkaa, joka kaiken merkityksettömyyden ymmärtäessään pystyy pakenemaan paljastunutta todellisuutta vain hävittämällä turhan tietovarastonsa ja menettämällä järkensä. Hiltusen soisi kuvittavan Lovecraftia enemmänkin, mutta on paljon muutakin, mitä Hiltusen toivoisi kuvittavan.
Waltari kohtaa Lovecraftin Espoossa

Elokuvaksi asti myytos on päätynyt Suomessa vain kerran. Tuotoksesta vastaa Espoon science fiction ja fantasiaseura ESC. Tämä vuonna 2010 valmistunut tunnin mittainen Lovecraftia ja Mika Waltaria yhdistelevä elokuva on nimeltään Tähdet ovat väärin. Elokuvan käsikirjoituksen ovat laatineet Tapio Ranta-aho ja Hannu Blommila, ja Ranta-aho vastaa myös ohjauksesta. Elokuvan työnimi oli Tähdet ovat väärin, komisario Palmu, mutta nimeä ilmeisesti muutettiin, jotta Waltarin perikunta ei pääsisi helposti jäljille. Lupaa Waltarin hahmojen käytölle tuskin on kysytty.

Espoon Ruuhijärven rannalla katoaa kolme nuorta 60-luvun lopulla. Komisario Palmu (Timo-Jussi Hämäläinen) saa tehtäväkseen tutkia tapausta apunaan tuomari Virta (Aleksi Kuutio) ja etsivä Kokki (Markku Salonen). Tutkimuksissa Palmua vastaan tulee muumioitunut ruumis, Unaussprechlichen Kulten -kirja sekä merkkejä kauhistuttavasta olennosta nimeltä Ghatanothoa. Palmu tovereineen joutuu myöntämään, että tapauksessa on yliluonnollisia elementtejä. Tapahtumista vastuussa oleva kultisti täytyy löytää ja pysäyttää, ennen kuin hän onnistuu manauksessaan.
Tahallista ja tahatonta sisäpiirihuumoria tihkuva pätkä on tehty harrastelijavoimin kengännauhabudjetilla, ja se on tietenkin tarkoitettu enemmän fanikäyttöön kuin vakavasti otettavaksi elokuvataiteeksi. Elokuvan sisäistämistä helpottaa, kun suhtautuu siihen yhtä lailla kieli poskessa kuin tekijätkin. Tähdet ovat väärin ei kuitenkaan tee pilkkaa sen paremmin Waltarista kuin Lovecraftistakaan, vaan juonesta voisi vähällä vaivalla muokata myös vakavan version.
Mainittakoon, että Lovecraft-viitteitä on myös ESCin toisessa julkaisussa, spekulatiivisessa matkaoppaassa Fantastinen Espoo (2009). Siinä käy ilmi, että Espoon divareista on yleisesti löydettävissä okkultistisia, kiellettyjä kirjoja ja että vedenalaisia kauhuja elää niin Espoon merenrantaseuduilla kuin myös Bodom-järvessä. Nämä tekstit eivät ehkä täytä varsinaisen myytosnovellin määritelmää, mutta ne osoittavat, että Lovecraftin teemat kelpaavat moneen käyttöön – myös parodiaan.

Enemmän kuin fanifiktiota
Neljännesvuosisadassa suomalaiset ovat oppineet tuntemaan Howard Phillips Lovecraftin ja inspiroituneet monin tavoin hänen tuotannostaan. Tarinoiden lisäksi tätä todistaa myös roolipelien, kuten Call of Cthulhu, ja lautapelien, kuten Arkham Horror, vankka suosio. Lovecraftista ja hänen maailmastaan on tullut keskeinen osa suomalaisten spefi-harrastajien yleissivistystä. Jos puhutaan Cthulhusta, shoggoteista, Iä! Iä! -huudoista tai kalaihmisistä, jokainen tietää mistä on kyse.
Monet suomalaisten kirjoittamat tarinat kestäisivät vertailua myös kansainvälisesti. Näyttönä kovasta tasosta on jo kaksi Atorox-pystiä. Tässä mainittujen tarinoiden lisäksi on epäilemättä olemassa melkoinen joukko novelleja, joiden voi katsoa saaneen vaikutteita Lovecraftilta, mutta niiden kaikkien löytäminen ja tunnistaminen olisi loputon urakka, joten tyydyin tässä artikkelissa käsittelemään vain sellaisia novelleja, joissa on selkeä myytosviittaus.
Novelleja on julkaistu muualla kuin painotuotteissa. Kirjoittajista ei valitettavasti ole tarkempia tietoja.

http://excidium.emdia.fi/dcc/kesayo_bodominjarvella.txt
http://kalaksikukko.blogspot.com/search/label/Frans%2Kedes

Internetin syövereistä luultavasti löytyisi lisääkin vastaavia tekstejä.
Viime vuosina on kuitenkin ollut valitettavan hiljaista tällä alueella lukuun ottamatta On Suurten Muinaisten aika -antologiaa. Sekä vanhoilta että uusilta kirjoittajilta kaivattaisiin lisää tarinoita, sillä Lovecraftin mytologia ei suinkaan ole vielä loppuun kaluttu. Kivinen, Hurtta, Sinisalo ja moni muu kirjoittaja on jo osoittanut, että Suuret Muinaiset istuvat hyvin myös suomalaisiin maisemiin. Ties mitä kauhuja maastamme vielä herää, kun vanhoja palvontapaikkoja pengotaan?
Tilanne on kuitenkin paranemassa. Jo tässä lehdessä ilmestyy uusien kirjoittajien myytosnovelleja. Ja shoggotit ovat livertäneet, että tietyissä piireissä suunnitellaan jopa uutta suomalaista Lovecraft-antologiaa! Jos hyvin käy, tässä esitetty bibliografia ei ole enää ajan tasalla lehtemme seuraavan numeron ilmestyessä.


Suomalaisten myytosnovellien bibliografia:
Harri Erkki
Kalevan uskon paluu (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Boris Hurtta
Pirunkirjojen kintereillä (Portti 3/1988, Keskiyön mato Ikaalisissa 1991, Valdemarin kirja 2010)

Perkeleitä Broadwaylla (Portti 2/1989, Valdemarin kirja 2010)

Perisynnin kosketus (Portti 4/1989, Valdemarin kirja 2010)

Kolmen jumalan kumartaja (Portti 1/1990)

Perilliset (Portti 1/1991, Noidan nahka 2010)

Prins Sigismundin lokikirja (Portti 3/1991, Valdemarin kirja 2010)

Myöhempinä aikoina (Kultainen naamio 1993)

Tulvavuoksen jumalat (Kultainen naamio 1993)

Merenpohjan kaiku (Portti 2/2001)

Jani Kangas
Vieras konfiguraatio (Kuiskaus pimeässä 2012)

Vesa Kataisto
Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Jussi Katajala
Paavo Väyrynen – elvyttäjä (On Suurten Muinaisten aika 2012)

S. Albert Kivinen
Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/1987, Merkilliset kirjoitukset 1990/2006, Keskiyön mato Ikaalisissa 1991)

Tuulta tallova itikka (Seikkailija #3 1988, Merkilliset kirjoitukset 1990/2006)
Cthulhun suojatti (Merkilliset kirjoitukset 1990/2006)
Mitä Dandorf näki Antarktiksella (runo) (Merkilliset kirjoitukset 1990/2006)

Miekka hevoselle eli Pyhän Hippolytoksen järjestö (Portti 4/1990, Merkilliset kirjoitukset 2. laitos 2006)

Puhu pukille (Portti 4/1992, Merkilliset kirjoitukset 2. laitos 2006)

Maan hönkä eli Ekatimanttien salaisuus (Kultainen naamio 1993)

J. Kouta
Kirje (1991)

Beliar (Kultainen naamio 1993)

Friikkien juhlat (1994)

Unohdettu laakso (Synkkimistin päiväkirja 1996)

Mika-Petri Lauronen
Iku-Turson poika (Mytago #1 1992, Kuiskaus pimeässä 2012)

Niko Aslak Peltonen
Varjo Väyrysen yllä (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Antti Pohjamies
Evert Zauberin veistokset (Kuiskaus pimeässä 2012)

Juha Roiha
Kasvojen kutsu (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Tuomas Saloranta
Kari Tenho Väyrysen tapaus (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Sauli Santikko

Kultainen naamio (Kultainen naamio 1993)

Rajamaa (Kultainen naamio 1993)

Johanna Sinisalo
Me vakuutamme sinut (Kultainen naamio 1993, Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita 2005)

Vesa Sisättö

Paavo Väyrysen ääni (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Timo Surkka
Tulette ällistymään (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Maarit Verronen
Uhrituoksujen viesti (Kultainen naamio 1993)

Hannu Väisänen

Tulidemoni (Portti 3/1991)