H. P. Lovecraft

Howard Phillips Lovecraft syntyi 20. elokuuta 1890 kello yhdeksän aamulla.

Hänen kotinsa sijaitsi osoitteessa 194 (myöhemmin 454) Angell Street, Providence, Rhode Island (talo purettiin vuonna 1961). Hän oli Winfield Scott Lovecraftin ja Sarah Susan Phillips Lovecraftin ainoa lapsi. Hänen isänsä oli laukkukauppias, joka myi koruja ja arvometalleja. Hänen äitinsa oli vanhaa sukua, jonka juuret uloittuivat 1630-luvulle, jolloin Massachusetts Bay Colony perustettiin. Hänen vanhempansa olivat yli kolmekymppisiä heidän mennessään naimisiin ja avioliitto oli heille kummallekin ensimmäinen. Lovecraftin isä sairastui akuuttiin psykoosiin vuonna 1893 chicagolaisessa hotellihuoneessa. Vanhempi Lovecraft sijoitettiin Butler Hospitaliin Providencessa, jossa hän asui kuolemaansa saakka vuonna 1898. Lovecraft väitti koko elämänsä, että hänen isänsä oli kuollut ”hermostollisen ylirasituksen” aiheuttamaan halvaukseen, mutta todellisuudessa kuolinsyy oli todennäköisesti kuppa. Ei tiedetä oliko nuorempi Lovecraft tietoinen isänsä todellisesta sairaudesta, vaikka hänen äitinsä todennäköisesti oli, sillä hän oli tiettävästi saanut arsenikkitinktuuraa ”estävänä lääkityksenä”.

Isänsä jouduttua sairaalaan Lovecraftin äiti, tädit (Lillian Delora Phillips ja Annie Emeline Phillips) ja isoisä (Whipple Van Buren Phillips, amerikkalainen liikemies) kasvattivat pojan. Koko perhe asui Lovecraftin lapsuudenkodissa. Lovecraft oli varhaiskypsä lapsi: hän lausui runoja jo kolmevuotiaana ja kirjoitti omia runojaan kuusivuotiaana. Hänen isoisänsä kannusti Lovecraftia hänen lukemisharrastuksessaan, antaen hänelle luettavaksi klassikkoja, kuten Tuhat ja yksi yötä, Thomas Bulfinchin Tarujen aika ja lasten version Illiad ja Odysseia-teoksesta. Isoisä sai lisäksi pojan kiinnostumaan yliluonnollisesta kertomalla tälle omia goottilaisia kauhukertomuksiaan, mutta Lovecraftin äiti oli huolissaan näistä tarinoista peläten niiden pelottavan poikaa.

hp_artikkelikuva_HP_muotokuvat

Lovecraft sairasteli jatkuvasti lapsena, josta osa oli varmasti psykosomaattista vaikka Lovecraft itse väitti sairauksien olleen oikeita. Aikaisemmat spekulaatiot siitä, että Lovecraft olisi ollut synnynnäisesti sairas kupan takia, joka olisi siirtynyt isältä äidille ja tältä lapselle, on kumottu. Sairastelunsa ja kurittoman luonteensa vuoksi hän aloitti koulun vasta kahdeksanvuotiaana ja sittenkin hän jäi pois vuoden sisällä. Lovecraft luki ahkerasti ollessaan pois koulusta ja kiinnostui tänä aikana kemiasta ja astronomiasta. Hän monisti hektografilla erilaisia julkaisuja, joista ensimmäinen oli vuonna 1899 ilmestynyt The Scientific Gazette. Neljä vuotta myöhemmin hän palasi kouluun kirjoittautuen Hope Street High Schooliin. On arveltu, että nuoruudessaan Lovecraft kärsi unikauhuhäiriöstä, harvinaisesta unihäiriöstä, ja tämä on todennäköisesti vaikuttanut paljon hänen myöhempiin töihinsä.

Lovecraftin isoisä kuoli vuonna 1904, mikä vaikutti vahvasti Lovecraftin elämään. Isoisän kuolinpesän huono hoito johti siihen, että perhe joutui muuttamaan huomattavasti pienempään asuntoon 598 Angell Streetille. Synnyinkotinsa menettäminen vaikutti niin vahvasti Lovecraftiin, että tämä suunnitteli itsemurhaa. Vuonna 1908, ennen valmistumistaan koulusta, hän väitti saaneensa ”hermoromahduksen”, minkä vuoksi hän ei koskaan valmistunut ja saanut todistusta koulusta (vaikka hän itse väitti koko elämänsä, että hän oli valmistunut). Lovecraftin elämänkerran kirjoittaja S. T. Joshi esittää kirjassaan, että Lovecraftin hermoromahduksen syynä oli se, ettei hän hallinnut korkeampaa matematiikkaa, mitä hän tarvitsi tullakseen astronomiksi. Pettymys opinnoissaan (Lovecraft olisi halunnut jatkaa opiskeluaan Brown Universityssä) vaikutti hänen elämäänsä ja hän häpesikin siten pitkään.

Lovecraft kirjoitti nuoruudessaan jonkin verran fiktiota, mutta vuosina 1908-1913 hän kirjoitti pääasiallisesti runoja. Tuona aikana hän eli lähes erakkona nähden harvoin muita ihmisiä kuin äitiään. Tähän kuitenkin tuli muutos, kun hän lähetti kirjeen The Argosy-lehteen valittaen lehden kirjoittajien vastenmielisistä rakkaustarinoista. Tästä kirjeestä syntyneen keskustelun huomasi myös Edward F. Daas, UAPAn eli Yhdistyneiden Amatöörikirjoittajien seuran puheenjohtajan, joka pyysi Lovecraftiä liittymään seuraan vuonna 1914. UAPAan liittyminen virkisti Lovecraftiä ja innoitti häntä kirjoittamaan lukuisia runoja ja esseitä. Vuonna 1917, kirjeenvaihtotoveriensa rohkaisemana Lovecraft palasi fiktion pariin hiotuimmilla teoksilla, kuten Hauta ja Dagon. Jälkimmäinen oli ensimmäinen Lovecraftin julkaistu työ, joka ilmeistyi W. Paul Cookin The Vagrant-julkaisussa marraskuussa 1919 ja Weird Tales lehdessä vuonna 1923. Noihin aikoihin hän alkoi myös laajan kirjeenvaihdon, ja hänen laajat ja pitkät kirjeensä useille vastaanottajille tekevät hänestä yhden suurimmista kirjeiden kirjoittajista 1900-luvulla. Hän oli kirjeenvaihdossa mm. Robert Blochin, Clark Ashton Smithin ja Robert E. Howardin kanssa.

Kärsittyään pitkään hysteriasta ja masennuksesta Lovecraftin äiti kirjattiin sisään Butler Hospitaliin vuonna 1919 – samoin kuin hänen miehensä vuosia aikaisemmin. Tästä huolimatta hän oli säännöllisessä kirjeenvaihdossa poikansa kanssa ja he pysyivät hyvin läheisinä aina hänen kuolemaansa toukokuun 21. päivänä vuonna 1921; kuolinsyy oli sappileikkauksesta aiheutuneet komplikaatiot. Äidin kuolema musersi Lovecraftin täydellisesti.

Muutama viikko äitinsä kuoleman jälkeen Lovecraft osallistui Bostonissa amatöörijournalistien kokoukseen, jossa hän tapasi Sonia Greenen. Vuonna 1883 syntynyt Greene oli ukranalais-juutalaista-sukujuurta ja seitsemän vuotta Lovecraftia vanhempi. He menivät naimisiin 1924 ja muuttivät Brooklyniin. Lovecraftin tädit eivät pitäneet Lovecraftin muuttamisesta yhteen Sonia Greenen kanssa, sillä he olivat sitä mieltä, ettei Lovecraftin olisi naida alempiluokkaista Greenea, joka oli hattukauppias. Alussa Lovecraft oli hullaantunut New Yorkiin, mutta pian nuoripari huomasi ajautuneensa taloudellisiin ongelmiin: Greene menetti hattukauppansa ja sairasteli usein. Lovecraftin ei onnistunut saada työtä, jonka avulla hän olisi voinut elättää molemmat (sillä kukaan ei halunnut palkata miestä, jolla ei ollut koulutusta eikä työkokemusta), joten Greene muutti Clevelandiin saadakseen työtä. Lovecraft itse asusteli Red Hookin lähiössä Brooklynissä ja alkoi kiihkeästi inhota New Yorkia ja sen elämää. On esitetty teorioita siitä, että kyvyttömyys saada minkäänlaista työtä New Yorkin siirtolaisväestön varatessa kaikki työt olisi saanut Lovecraftin rasistiset pelot realisoitumaan jopa ksenofobiaksi; luonteenpiirre, joka näkyy eritoten novellissa Red Hookin kauhu. Muutamaa vuotta myöhemmin Lovecraft ja Greene sopivat riidattomasta avioerosta, joka ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan. Lovecraft palasi takaisin Providenceen elämään tätiensä kanssa näiden kuolemaan saakka.

Providencessa Lovecraft asui tilavassa viktoriaanisessa talossa 10 Barnes Streetillä vuoteen 1933 saakka. Sama osoite on myös mainittu tohtori Willetin osoitteeksi Lovecraftin tarinassa Charles Dexter Wardin tapaus. Lovecraftin viimeinen vuosikymmen Providencessa oli myös hänen tuottelian. Tuona aikana hän kirjoitti lähes kaikki tunnetut novellit – pääasiassa Weird Tales-lehdelle – sekä pidempiä tuotoksia, kuten Charles Dexter Wardin tapaus. Hän myös luki ja korjasi useiden kirjailijoiden tekstejä sekä haamukirjoitti useita teoksia, kuten Kumpu, Siivekäs Kuolema ja Faaraoiden vankina (jonka hän kirjoitti Harry Houdinille) ja Alonzo Typerin Päiväkirja.

Lovecraft kuitenkin köyhtyi köyhtymistään huolimatta siitä miten paljon hän kirjoitti. Hän joutui muuttamaan pienempään ja vaatimattomampaan asuntoon elossa olevan tätinsä kanssa. Robert E. Howardin itsemurha vaikutti Lovecraftiin syvästi ja tämä suri ystäväänsä pitkään. Vuonna 1936 hänellä todettiin paksusuolen syöpä ja hän kärsi myös aliravitsemuksesta. Hän eli kovissa kivuissa kuolemaansa saakka maaliskuun 15. päivänä 1937.

Lovecraft haudattiin vanhempiensa viereen ja hänen nimensä kaiverrettiin Phillipsien hautakiveen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt faneille ja niinpä vuonna 1977 joukko faneja keräsi rahaa ja ostivat hänelle oman hautakiven, johon kaiverrettiin Lovecraftin nimi, syntämä- ja kuolinpäivä ja lause ”I am Providence” (Minä olen Providence tai Minä olen Kaitselmus).

hp_artikkelikuva_HP_hauta

H. P. Lovecraftin nimi on tullut nykyisin tarkoittamaan kauhukirjallisuutta. Hänen teoksensa, varsinkin Cthulhu Mythos-sarja on inspiroinut monia nykykirjailijoita, kuten Stephen Kingiä, Bentley Littlea, Joe R. Landsdalea, Alan Moorea ja Neil Gaimania. Lovecraftiaanisia viittauksia ja elementtejä löytyy niin kirjoista, elokuvista, musiikista kuin sarjakuvistakin. Kuitenkin Lovecraft oli eläessään suht tuntematon. Vaikka hänen teoksiaan julkaistiin useissa sen ajan tärkeimmissä pulp fiction-julkaisuissa, kuten Weird Tales lehdessä, vain harvat lukijat tiesivät hänestä mitään. Lovecraft kuitenkin oli laajassa kirjeenvaihdossa useiden sen ajan kirjailijoiden, kuten Clark Ashton Smithin ja August Derlethin kanssa, joista kummastakin tuli Lovecraftin ystäviä, vaikka he eivät koskaan tavannetkaan kasvotusten. Tämä kirjeenvaihtorinki tunnetaan nykyisin Lovecraft-rinkinä, koska kaikki heistä lainailivat vapaasti aiheita ja elementtejä Lovecraftin tarinoista: muinaisia jumalia, kuten Cthulhua ja Azathothia ja mystisiä paikkoja, kuten Uudessa-Englannissa sijaitsevaa kaupunkia Arkhamia ja sen yliopistoa Miscatonicin yliopistoa. Lovecraft suorastaan kehoitti ystäviään käyttämään hänen elementtejään tarinoissaan.

Lovecraftin kuoleman jälkeen Lovecraft-rinki jäi elämään, ja August Derleth oli luultavasti näistä kaikkein tuottoisin kirjailija: hän lisäsi ja laajensi Lovecraftin teemoja ja mytologiaa. Derlethin lisäyksiä on dikotomia, jako pahoihin Suuriin Muinaisiin ja Vanhempiin jumaliin, jotka olivat voittaneet ensin mainitut ja lukinneet vankeuteen, josta he vapautuisivat kun ”tähdet olisivat oikein” (Lovecraft itse näki luomansa maailman amoraalisena). Derleth myös yhdisti eri jumalia neljään perinteiseen elementtiin: maahan, tuleen, veteen ja ilmaan.

Lovecraftin tuotanto jaetaan yleensä kolme ryhmään: makaaberit kertomukset, Unien Sykli (Dream Cycle) ja Cthulhu Mythos. Lovecraft ei itse koskaan käyttänyt minkäänlaista ryhmittelyä, vaikkakin eräässä kirjeessään hän kirjoitti: ”Minulla on Poe-tarinani ja Dunsany-tarinan, mutta missä ovat Lovecraft-tarinani?” Eräät kriitikot eivät näe juurikaan eroa Unien syklin ja Cthulhu Myytoksen välillä, koska molemmissa esiintyvät Necronomicon ja samat jumalat. Jakoa kuitenkin perustellaan sillä, että Unien syklin tarinat kuuluvat enemmän fantasia-genreen, kun taas Cthulhu-tarinat sci-fi -genreen. Lisäksi Unien syklin tarinat tapahtuvat omissa maailmoissaan, jotka on erotettu meidän maailmastamme ja Cthulhu-tarinat tapahtumat samassa todellisuudessa ja kosmoksessa missä ihmiset elävät.

Yölliset kauhukohtaukset ovat inspiroineet Lovecraftin töitä ja tämä suora näkymä alitajuntaan ja sen symbolismi selittävät tarinoiden jatkuvan suosion. Edgar Allan Poe tarinat luonnollisesti vaikuttivat Lovecraftina ensimmäisiin tarinoihin ja tyyliin, jota leimaa aavemainen tunnelma ja vaaniva pelko. Kun Lovecraft tutuistu lordi Dunsanyn tarinoihin, jossa vilisi mahtavia jumalia unenomaisissa maailmoissa, hänen tyylinsä muuttui enemmän fantasiaan ja Unien syklien tarinoihin. Aivan toisenlainen inspiraatio olivat Lovecraftin kiinnostus tieteeseen ja tuon ajan tieteelliset löydöt ja saavutukset. Mitä enemmän biologiasta, astronomiasta, geologiasta ja fysiikasta opittiin, sitä pienemmältä ja merkityksettömältä ihminen näytti suhteessa maailmankaikkeuteen. Tämä näkemys vaikutti vahvasti Lovecraftiin ja sai hänet kehittämään kosmisismin aatteen, mikä ennestään edisti hänen ateistista elämänkatsomustaan.

Todennäköisesti Arthur Machenin huolellisesti rakennetut tarinat muinaisesta pahuudesta, joka oli selvinnyt aina tähän päivään asti, saivat Lovecraftin lopulta löytämään oman äänensä ja ilmaisutyylinsä vuodesta 1923 eteenpäin. Tämä synkkä aatemaailma synnytti sen, mitä nykyään kutsutaan Cthulhu Myytokseksi: vieraiden, muissa ulottuvuuksissa asuvien jumalien pantheonin ja kauhut, jotka edeltävät ihmiskuntaa, joista löytyy viitteitä vain ikivanhoista myyteistä ja taruista. Nimen Cthulhu Myytos kehitti Lovecraftin kirjeenvaihtokumppani August Derleth tämän kuoleman jälkeen.

Lovecraftin tarinat kehittivät yhden yleisimmistä juonista kauhukirjallisuudessa: Necronomiconin, salaisen teoksen, jonka hullu arabi Abdul Alhazred kirjoitti. Yleisyys ja voimakas vaikutus Lovecraftin teoksissa on saaut monet uskomaan, että Necronomicon olisi ainakin ollut olemassa ja Lovecraft käytti siihen liittyviä tarinoita tai myyttejä tarinoissaan, mutta todellisuudessa mitään teosta ei ole ollut olemassa; tosin myöhemmin on kehitetty ja julkaistu monia vale-Necronomiconeja.

Lovecraftin tyyli on joltisesti vanhahtavaa. Hän käytti usein vanhoja sanoja ja sanontoja, jotka nykypäivänä on unohdettu ja korvattu uudemmilla vastineilla. Lovecraft viljeli tarinoissaan lukuisia esoteerisia sanontoja kuten eldritch (vieras, ylimaallinen, yliluonnollinen), rugose (ryppyinen), noisome (löyhkäävä, pahanhajuinen), squamous (suomuinen, suomumainen), ichor (visva) ja cyclopean (valtava, jättimäinen). Lovecraft myös käytti murteita tekstissään, tosin huonolla lopputuloksella, jota on usein arvosteltu.

 

Lovecraftin kertomuksissa usein esiintyviä teemoja

Kielletty tieto

Tarinansa Cthulhun kutsu vuodelta 1926 Lovecraft kirjoittaa:

Mielestäni armeliain asia elämässä on ihmismielen kyvyttömyys ymmärtää kaikkea sitä, mitä maailma pitää sisällään. Me elämämme tietämättömyyden levollisella saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meitä ole tarkoitettu matkustamaan kauas. Tieteet, jotka pyrkivät kukin omille tahoilleen, ovat toistaiseksi vahingoittaneet meitä vain vähän, mutta jonain päivänä erilliset tiedonpalaset tullaan liittämään yhteen, ja silloin eteemme avautuu niin kammottava näkymä todellisuudesta ja omasta paikastamme siinä, että menetämme paljastuksen voimasta kokonaan järkemme tai pakenemme kuolettavaa valoa uuden pimeyden ajan rauhaan ja turvaan (suom. Ilkka Äärelä). Tästä huolimatta kuitenkin Lovecraftin tarinoiden sankarit useimmiten päätyvät yhdistelemään näitä tiedonrippeitä, joka on yleinen teema Lovecraftillä.

Tällaiset kauhistuttavat näkymät avautessaan yleensä tuhoavat sankarin mielen. Ne, jotka kohtaavat tällaisten kauhujen manifestaatioita todennäköisesti tulevat hulluksi, kuten kertomuksessa Erich Zannin musiikki. Tarinassa ainoastaan hulluksi tulleen alttoviulistin kuudennen kerroksen ikkunasta näkyy pariisilaisen kujan arvoituksellisen muurin takana levittäyvä näkymä täynnä käsittämättömiä kauhuja.
Henkilöt, jotka yrittävät käyttää mainitun laista tietoa, ovat lähes varmasti tuomittuja tuhoon. Joskus heidän tekemisensä kiinnittävät pahojen olentojen huomion, joskus taas lähes Frankensteinin tyyliin henkilöiden omat luomukset tuhoavat heidät.

Epäinhimilliset vaikutteet yhteisössä

Lovecraftin mytologiassa olennoilla on yleensä ihmispalvelijoita (tai ainakin melkein ihmismäisiä): esimerkiksi erilaiset kultit Grönlannin eskimo- ja Louisianan voodooyhteisöjen jäsenet sekä monet muut jäsenet maailmalla palvovat Cthulhua. Lovecraft käytti näitä palvojia kerronnan välineenä, sillä suurin osa mytologian olennoista on liian voimakkaita ihmisen tuhota ja niin kauhistuttavia, että pelkkä tieto niistä ajaisi päähenkilön hulluksi. Kertoessaan näistä olennoista Lovecraft käytti näitä palvojia viedäkseen tarinaa eteenpäin ja luodakseen jännitystä tarinaan, ilman että tarina päättyisi ennenaikaiseen loppuun. Kultit ja palvojat mahdollistivat Lovecraftille tavan paljastaa tietoa kauhistuttavista olennoista ”laimennetussa” muodossa ja mahdollisti myös sankarin voiton, joskin mitättömän ja merkityksettömän. Lovecraft, kuten aikalaisensa, kuvittelivat näiden ”brutaalien villi-ihmisten” olevan enemmän maanläheisiä, joskin Lovecraftin tapauksessa nämä alkukantaiset ihmiset ovat lähempänä Cthulhua ja helpompia tämän alistaa.

Peritty syyllisyys

Eräs toinen Lovecraftin tarinoissa usein esiintyvä teema on ajatus siitä, että sukulinjan jälkeläiset eivät koskaan pääse eroon rikoksesta tai tahrasta, jonka heidän esi-isänsä on tehnyt. Jälkeläiset voivat olla kaukana esi-isistään ja näiden teoistaan niin paikassa kuin ajassakin, mutta synnin tahra seuraa silti heitä (tarinoissa Rotat seinissä, Vaaniva Pelko, Arthur Jermyn, Alkemisti, Varjo Innsmouthin yllä ja Charles Dexter Wardin tapaus). Yksi esimerkki tällaisesta kauheasta rikoksesta on kannibalismi (tarinoissa Rotat seinissä ja Kuvasta tekoihin).

Kohtalo

Lovecraftin tarinoissa päähenkilö ei välttämättä pysty hallitsemaan tekojaan tai ei pysty estämään asioiden kulkua tiettyyn suuntaan. Monet henkilöistä pelastuisivat, jos he vain yksinkertaisesti pakenisivat, mutta tätä mahdollisuutta ei koskaan tule tai jotkin ulkopuoliset voimat estävät sen, kuten tarinoissa Väri avaruudesta ja Unet noitatalossa. Usein henkilöt ovat pahan tahdon tai voiman vallassa. Kuten ei sukulinjaansa pääse pakoon, ei välttämättä pakeneminen tai edes kuolema suo turvaa (Hän, joka tuli käymään, Ulkopuolinen, Charles Dexter Wardin tapaus jne.) Joissain tapauksissa uhka koskee koko ihmiskuntaa eikä siltä voi paeta (Varjo menneisyydestä).

Tuhoutuva sivilisaatio

Lovecraft tunsi saksalaisen kirjailija-filosofi Oswald Spenglerin pessimistiset teesit länsimaisen kulttuurin rappiosta ja tuhoutumisesta, mikä on tärkeä elementti Lovecraftin yleensäkin ei-modernistisessa ja konservatiivisessa maailmankuvassa. Spenglerin ajatus syklisestä tuhoutumisesta on todettavissa etenkin tarinassa Hulluuden vuorilla. Teoksessaan H. P. Lovecraft: Lännen tuho S. T. Joshi sijoittaa Spenglerin keskeiselle sijalle keskustelussa Lovecraftin poliittisista ja filosofisista ajatuksista. Lovecraft itse kirjoitti Clark Ashton Smithille vuonna 1927: On vakaa uskomukseni, ja oli jo ennen kuin Spengler antoi sille tieteellisen siunauksensa, että meidän mekaaninen ja teollinen aikamme on todellinen rappion aikakausi.

Lovecraft tunsi myös toisen saksalaisen kirjailijan, Friedrich Nietzschen, filosofiset ajatukset sivistyneestä rappiosta. Tarinoissaan Lovecraft käsitteli usein sivilisaatiota, joka taisteli barbaarisia ja primitiivisempia vaikutteita vastaan. Joskus tämä taistelu käydään yksilön tasolla: monet hänen tarinoidensa päähenkilöistä ovat sivistyneitä ja korkeasti koulutettuja miehiä, jotka vähitellen rappeutuvat jonkin käsittämättömän ja pelottavan vaikutuksen alaisina. Tällaisissa tarinoissa ”kirous” on usein peritty ominaisuus, joka on seurausta risteytymisestä ei-ihmisten kanssa (kuten tarinoissa Arthur Jermyn ja Varjo Innsmouthin yllä) tai suorasta maagisesta yhteydestä (Charles Dexter Wardin tapaus). Fyysinen ja psyykkinen korruptio yleensä kulkevat yhdessä – teema veren tahrautumisesta voi johtua Lovecraftin omasta perheestä ja hänen isänsä kuolemasta, jonka Lovecraftin on täytynyt aavistella johtuneen kupasta.

Eräissä tarinoissa koko yhteiskuntaa uhkaa raakamaisuus; joskus tämä raakalaismainen uhka on ulkoinen, kuten sivilisaatio, jonka sota on tuhonnut (Polaris). Joskus taas rajattu yhteisö vajoaa omasta tahdostaan rappioon ja atavismiin (Vaaniva pelko). Yleensä kuitenkin yhteisön rappeutumisen saa aikaan salaperäinen, pahantahtoinen voima, joka vähitellen nakertaa yhteiskunnan rakennetta ja arvoja.

Rotu, etnisyys ja luokka

Lovecraft eli aikana, jolloin rotuoppi, antikatolisuus, nativismi ja rotujen eriarvoisuutta määrittelevät lait olivat voimassa laajalti Yhdysvalloissa ja protestanttisessa Euroopassa, ja hänen kirjoituksensa heijastelevat tätä poliittista ja älyllistä ympäristöä. Lovecraft usein yhdisti hyveellisyyden, oppineisuuden, sivistyneisyyden ja rationaalisuuden ylemmän luokan valkoiseen anglo-saksisiin protestantteihin. Nämä yleensä vastakkain rappioituneen, älyllisesti alavertaisen, sivistymättömän ja irrationaalisen alemman luokan ja muiden kuin anglo-saksisen kansanryhmien kanssa, etenkin tummaihoisten kanssa. Lovecraftin mielestä englantilainen kulttuuri oli ylivertainen muihin verrattuna ja Amerikan englantilaiset olivat tämän kulttuurin jälkeläisiä, joka teki heistä kaikkia muita parempia.

Kansalaisuus oli Lovecraftille tärkeämpi kuin rotu: hän ihaili etenkin anglo-saksilaista kulttuuria, ei valkoihoista kansaa yleensä. Ei anglo-saksiset, valkoiset eurooppalaiset yleensä häpäistään hänen etnisyyttä koskevissa teoksissaan. Tarinassa Temppeli epäsympaattinen kertoja on ensimmäisen maailmansodan sukellusveneen kapteeni, joka uskoo ”saksalaisen rautaiseen tahtoon” ja isänmaansa ylivertaisuuteen. Tämä asenne johtaa hänet ampumaan konekiväärillä avuttomia laivaturmasta selviytyneitä ja myöhemmin tappamaan oman miehistönsä ollen sokea sille kiroukselle, jonka hän on ylleen kutsunut.

Myös luokkaerot vaikuttavat Lovecraftin teoksissa yhtä paljon kuin kansalaisuus: tarinassa Viileää ilmaa kertojaa puhuu alentuvasti naapurissaan asuvasta onnettomasta espanjalaisesta, mutta arvostaa ja ihailee kuitenkin tohtori Muñozin vaurautta ja yläluokkaista taustaa ja kuvaa tätä kunnian mieheksi ja kultivoituneeksi ihmiseksi.

Lovecraftin elämänkerran kirjoittaja S. T. Joshi huomauttaa: Lovecraftin rasismia ei voi kieltää eikä vedota siihen, että se oli ajalle tyypillistä, sillä Lovecraft ilmaisee mielipiteitään hyvin jyrkin sanankääntein (tosin ei aina julkaistavissa teoksissa), jotka ovat jyrkempiä kuin monien hänen aikalaistensa. On myös typerää kieltää se seikka, että hänen rasisminsa vaikuttaa myös hänen tarinoihinsa.

Kirjassaan H. P. Lovecraft: Maailmaa ja elämää vastaan Michel Houellebecq väittää että Lovecraftin rotuviha toimi innoittajana ja voimana monissa Lovecraftin kertomuksissa.

Viime aikaisissa tutkimuksissa on kuitenkin alettu kyseenalaistaa ei niinkään Lovecraftin rasismia, vaan hänen uskoaan rasismiin poliittisena aatteena. Esimerkiksi Michael Gurnow’n tutkielmassa Dunwich hirviöstä Gurnow huomauttaa, että Lovecraft tekee tarinan lopussa afroamerikkalaisista kaksosista martyyreja, mikä osoittaa, että ainakin osittain ja eri vaiheissa elämäänsä Lovecraft kyseenalaisti rasismin. Matkustellessaan elämänsä loppuaikoina, L. Sprague de Camp kirjoittaa elämänkerrassaan, ja tutustuessaan eri taustoista oleviin ihmisiin Lovecraftin mielipiteet ja ennakkoluulot alkoivat hälvetä vähän kerrassaan. Sprague de Campin mukaan 1930-luvulla Lovecraft kauhistui kuullessaan uutisia juutalaisia kohdanneista rikoksista ja väkivallasta, joita hän piti mielettöminä.

Tieteellisen aikakauden riskit

1900-luvun alussa ihmisen tieto tieteistä lisääntyi ja se avasi täysin uusia ulottuvuuksia ja kyseenalaisti kaiken mitä oli aiemmin tiedetty maailmasta. Lovecraft kuvaa tätä lisääntyvää tietämystä universumista ja sen salaisuuksista mahdollisten kauhujen lähteenä. Esimerkiksi novellissa Väri avaruudesta tiedemiehien kyvyttömyys selittää avaruudesta pudonnutta meteoriittia aiheuttaa selittämättömiä kauhuja.
Kirjeessään James F. Mortonille vuonna 1923 Lovecraft viittaa Einsteinin yleiseen suhteellisuusteoriaan sanoen sen syöksevän maailman kaaokseen ja tekevän pilaa koko kosmoksesta. Ja vuonna 1929 kirjeessään Woodburn Harrisille Lovecraft spekuloi, että liika tuudittautuminen teknologiaan uhkaa tuhota tieteen itsessään. Aikana, jolloin kuviteltiin tieteen mahdollisuudet rajattomiksi ja mahtaviksi, Lovecraft kuvitteli toisenlaisen, kauhean lopputuloksen. Cthulhun kutsussa henkilöt näkevät arkkitehtuuria, joka on ”epänormaalia, ei-euklidista ja muistuttaa kuvottavasti sfääreistä ja ulottuvuuksista, jotka ovat tuntemamme maailman ulkopuolella.” Epäeuklidinen geometria on matemaattinen kieli ja tausta Einsteinin yleiselle suhteellisuusteorialle ja Lovecraft viittaa näihin yhä uudelleen ja uudelleen puhuessaan tälle maailmalle vieraasta arkkitehtuurista.

Uskonto

Dysteismi on useasti Lovecraftin tarinoissa esiintyvä teema. Useat Lovecraftin töistä hylkivät ajatusta rakastavasta ja suojelevasta Jumalasta. Etenkin Lovecraftin mytologiaan kuuluvat tekstit suorastaan hekumoivat vaihtoehtoisesta myyteistä ihmisen luomisesta ja maailman synnystä. Yleensä päähenkilöt ovat akateemisesti koulutettuja, jotka suosivat tieteellistä maailmankuvaa, johon Jumala ja Raamattu eivät kuulu. Novellissa Herbert West – elvyttäjä Lovecraft viittaa lyhyesti ateismin olevan yleistä tieteellisissä piireissä. Tarinassa Hopea-avain päähenkilö Randolph Carter koettaa etsiä lohtua kirkosta lyötämättä sitä menetettyään kyvyn siirtyä Unimaailmaan unissaan.

Lovecraft kirjoitti Robert E. Howardille vuonna 1932: Sanonpahan vain, että on helkkarin epätodennäköistä että minkäänlainen kosminen tahto, henkimaailma ja hengen ikuinen säilyminen olisi totta. Ne ovat kaikkein epätodennäköisimpiä ja perusteettomimpia kaikista niistä arveluista, joita maailmankaikkeuden luonteesta voidaan tehdä, eikä minussa ole tarpeeksi saivartelijaa esittääkseni, etten pidä niitä muina kuin silkkana merkityksettömänä hölynpölynä. Teorissa olen agnostikko, mutta varteenotettavan todistusaineiston puuttuessa minut täytyy luokitella käytännössä ateistiksi.

 

Linkit H. P. Lovecraftin biografiaan ja bibliografiaan löytyvät täältä >>