H. P. Lovecraft, rasisti

H. P. Lovecraft, rasisti

teksti: Lauri Lattu kuvitus: Henna Sakkara

H. P. Lovecraft oli rasisti. Tässä artikkelissa pyrin valottamaan hieman tätä piirrettä mestarissa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kirjoituksiinsa. Rasismi on ollut viime aikoina pinnalla useissa keskusteluissa, monien mielestä varmasti niin sanotusti ad nauseam. Kuitenkin, kun aihe pomppaa esiin jatkuvasti uutisvirrassa, somesyötteessä ja olihan se myös osallisena KauhuConin ympärillä käytyyn kohuun, on siitä vaikea vaietakaan.

Hyvään akateemiseen tapaan kuuluu kirjoittaa omaa suhtautumistaan tutkittavaan aiheeseen auki, ikään kuin tunnustaa oman tekstinsä subjektiivisuus, jotta voisi pyrkiä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen aiheen käsittelyssä. Ajatuksen mukaisesti mainitsen lyhyesti jotain omasta ajattelustani ja positiostani aiheen suhteen ennen kuin uppoan itse asiaan. Olen ehdottoman rasisminvastainen, jopa niin pitkälle, että edustanen usein mainittua “toista ääripäätä”. Vaikka en ole sitoutunut mihinkään enkä ole puoluepoliittisesti aktiivinen, seison kuitenkin kaukana punavihreän rajan tällä puolen. Tästä huolimatta tarkoituksenani ei ole kirjoittaa niinkään henkilökohtaisia ajatuksiani rasismista, mutta huomautan subjektiivisuudesta nimenomaan aiheen tulenarkuuden vuoksi. Lukija voi siis suhtautua artikkeliini sen mielessä pitäen, mutta kuitenkin ajatellen minun pyrkivän objektiivisuuteen. Tämän sanottuani mainitsen myös, että mikään kirjoituksessani ei edusta H. P. Lovecraft – historiallista seuraa laajemmin, vain minua itseäni ja lähteinä käyttämiäni kirjoittajia.

Tämän pohjustuksen jälkeen on aika mennä itse asiaan. Lovecraftin rasismi on kiistaton tosiasia. Jos joku lukija ei ole tietoinen asiasta, niin voi vaikkapa hakea verkosta hänen runonsa “On the Creation of Niggers”. Lovecraft inhosi tai halveksi ei-arjalaisen rodun edustajia, kuten juutalaisia, kiinalaisia, afrikkalaisia ja ketä tahansa, joka ei muistuttanut hänen anglosaksista tai pohjoismaalaista ihannettaan ihmisestä. Useissa hänen teksteissään pimeyden voimien välikappaleina toimivat juurikin arjalaisesta etnisyydestä poikkeavat ihmiset.

Oma kysymyksensä on, kuinka kirjailijan fanien pitäisi siihen suhtautua, vai pitäisikö suhtautua ylipäänsä mitenkään? Onko asia merkityksellinen ja jos, niin miksi? On todennäköistä, että hyvinkin useista artisteista (ja muista ihmisistä) löytyy epämiellyttäviä puolia ja piirteitä, jos heidän elämäänsä ja mielipiteitään tutkii tarpeeksi. Miksi siis Lovecraftin rasismi on niin suuri asia, että siitä pitää kirjoittaa ja keskustella?

Yksi hyvä syy on toki se, että tämä puoli mestarista on jo nostettu esiin useassa yhteydessä ja tämäkin kirjoitus voidaan laskea osaksi jo meneillään olevaa keskustelua. Hyvä esimerkki on World Fantasy Award -tapaus. World Fantasy Award on arvostettu alan kirjallisuuspalkinto, jonka fyysisenä olomuotona toimi pitkään H. P. Lovecraftin rintakuva. Vuonna 2016 palkinto vaihdettiin, nimenomaan Lovecraftin rasistisiin asenteisiin liittyvien valitusten takia. Tapaus herätti valtavan määrän keskustelua internetissä, puolesta ja vastaan.

Toinen ja syvempi syy siihen, että kirjoitan aiheesta, on rasismin vaikutus Lovecraftin teksteihin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan kirjallisuudentutkija, että ymmärtää tämän vaikuttaneen ainakin jossain määrin. Kun vilkaisee vaikkapa novellia “The Horror at Red Hook”, jossa kirjailijan ajatus ei-arjalaisten kansojen pahuudesta ja kammottavista kulteista on selkeimmillään, on nykylukijan vaikea olla pudistelematta päätään. Esimerkiksi ilmaus “arabi, jolla oli vihamielisen negroidi suun muoto (an Arab with a hatefully negroid mouth)” pistää tällä vuosituhannella melkoisen voimakkaasti silmään.

 

Spitaalinen kataklysmi puolinesteistä mätää

Kuten ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq esittää, Lovecraftin rasismi oli hänen kirjailjanuransa alkuvaiheilla mietoa, kaukaista halveksuntaa tai pahennusta. Muutto New Yorkiin ja jatkuva kohtaaminen olentojen, joita ei voinut parhaalla tahdollakaan Lovecraftin mukaan kutsua ihmisiksi, ajoi hänen tunteensa yli jonkinlaisen rajan. Aiempi rasismi voidaan helposti yhdistää hänen kasvatukseensa anglosaksisen, arvostetun suvun vesana ja olemattomaan kosketukseen muiden etnisyyksien (ja pitkälti muunkin kotinsa ulkopuolisen maailman) kanssa. Pikemminkin kuin mitään varsinaisen syvää vihaa, se oli luontainen olettamus jonkinlaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa rotuopilla oli tärkeä osa. Kun Lovecraft muutti vaimonsa Sonia Greenen kanssa asumaan New Yorkiin, hän joutui ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla tekemisiin maahanmuuttajataustaisen väestönosan kanssa. Tähän yhdistettynä kirjailijan epäonnistuneet yritykset löytää työpaikka ja taloudelliset vaikeudet saivat hänen rasisminsa puhkeamaan raivokkaaksi vihaksi, ja hän alkoi useissa kirjeissään haaveilla kansanmurhasta.

Lovecraftin rasismista on syytä mainita eräs varsin ristiriitainen seikka. Hänen vaimonsa, Sonia Haft Greene, oli venäjänjuutalainen (tai ukrainanjuutalainen, nykyisiä valtioita katsoen). Tämä ei silti estänyt Lovecraftia menemästä naimisiin hänen kanssaan, seikka, jonka syitä voi vain spekuloida. Avioliittonsa kariuduttuakin pari pysyi hyvissä väleissä ja kirjoitteli toisilleen kirjeitä, mistä voidaan päätellä, että ainakaan tässä suhteessa epäonnistunut avioliitto ei katkeroittanut Lovecraftia merkityksellisesti. Avioliiton aikana Sonian muistuttaessa omasta verenperinnöstään Lovecraft väitti olevansa parantunut ennakkoluuloistaan. Silti hän toivoi pariskunnan seuran muodostuvan enimmäkseen arjalaisen rodun edustajista, eikä hän myöhemminkään esittänyt merkkejä rasismista luopumisesta, vaikka ilmeisesti siirtyikin kansanmurhan kannattamisesta “vain” rotuerottelun kannattajaksi.

Eräs mielenkiintoinen sivujuonne aiheessa on myös Lovecraftin suhtautuminen suomalaisiin. Suomalaiset mestari näki jossain rotukategorioidensa välimaastossa, ei täysin ali-ihmisinä, mutta ei teutonisen tai anglosaksisen rodun veroisinakaan. Suomalaiset tai suomalaisperäiset maahanmuuttajat vaikuttivat hänestä vastenmielisiltä, mutta hän kuitenkin kirjoitti, että mongoliperimästään ja -kielestään huolimatta suomalaiset ovat omaksuneet riittävästi arjalaista verta ja kulttuuria ollakseen jokseenkin kelvollisia.

Palattuaan lyhyeltä ja onnettomalta asuinkaudeltaan New Yorkissa, Lovecraft kirjoitti myös suurimman osan Cthulhu-mytologian tärkeistä teksteistä ja oli muutoinkin varsin tuottelias. Houellebecq esittää, että nimenomaan rasismin syveneminen puhtaaksi, fanaattiseksi vihaksi oli yksi tärkeistä tuottavista voimista Lovecraftin tekstien synnyssä. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Lovecraftin kuvaus Brooklynissä kohtaamastaan väestöstä muistuttaa erehdyttävästi hänen elävimpiä kuvauksiaan luomansa mytologian hirviöistä. Seuraava katkelma on Lovecraftin kirjeestä Frank Belknap Longille:

Orgaanisia olioita – italo-semiittis-mongoloidisia –, jotka asuttavat sitä likakaivoa ei voi mitenkään mielikuvitustaan venyttämälläkään kutsua ihmisiksi. – – Ne – tai se degeneroitunut hyytelömäinen kuohunta, josta ne muodostuivat – vaikuttivat tihkuvan, valuvan ja noruvan läpi kammottavissa taloissa ammottavien aukkojen…ja ajattelin jotain jättiläismäisten ja sairaiden sammioiden katua, oksennuspisteeseen täynnä kuoliomaista hirvittävyyttä, valmiina purkautumaan ja tulvimaan maailman yli yhtenä spitaalisena kataklysminä puolinesteistä mätää. 

(The organic things –Italo-Semitico-Mongoloid– inhabiting that awful cesspool could not by any stretch of the imagination be call’d human. – – They –or the degenerate gelatinous fermentation of which they were composed– seem’d to ooze, seep and trickle thro’ the gaping cracks in the horrible houses… and I thought of some avenue of Cyclopean and unwholesome vats, crammed to the vomiting-point with gangrenous vileness, and about to burst and inundate the world in one leprous cataclysm of semi-fluid rottenness.)”

Katkelmaa lukiessa juolahtaa tosiaan helposti mieleen Lovecraftin proosa, esimerkiksi hänen tunnetuimman olentonsa ensiesiintyminen: “ – – Se ponnisteli näkyviin kuolaten ja hapuillen Se puristi niljakkaan vihreän ruhonsa mustan oviaukon läpi, ulos tuon myrkyllisen hulluuden kaupungin saastuneeseen ilmaan ( – – It lumbered slobberingly into sight and gropingly squeezed Its gelatinous green immensity through the black doorway into the tainted outside air of that poison city of madness)”.

 

Saastunut rotu ja noitakultti

Houellebecq kuvaa Lovecraftin inspiroituneimpia tekstinpätkiä transsimaisessa, runollisessa tilassa kirjoitetuiksi. Tämä kuvaus on varsin osuva. Monet Lovecraftin novellien huippukohdista ovat kuin jonkinlaista saarnaa, joka on helppo kuvitella vaahto suupielistä roiskuen, purskeittain lausutuksi. Tämä siitäkin huolimatta, että ne vilisevät vanhahtavia sekä hankalia ilmauksia ja tursuavat adjektiiveja tukehtumiseen asti. Tällainen kirjoittaminen vaikuttaa kieltämättä siltä, että se saa polttoaineensa todellisista kokemuksista ja Houellebecq tarjoaa ehdokkaaksi Lovecraftin rasistista vihaa alempia rotuja [sic] kohtaan, mikä ei liene tuulesta temmattu ajatus. Yhtäläisyydet vihapuheen kitkerimpiin (ja ilmaisultaan lahjakkaimpiin) suoltajiin Lovecraftin tekstissä on helppo huomata.

Kun Lovecraftin hirviöt, jotka voidaan nähdä hänen rasistisen vihansa ulkoistuksina, temmeltävät, kärsijänä on useimmiten valkoinen, sivistynyt ja hienostunut miespuolinen henkilö. Päähenkilöiden luonteen ohuus ja samankaltaisuus toistensa kanssa tuottaa tunteen, että useimmiten mestarin novelleissa seikkailee hän itse tai ainakin jonkinlainen versio hänestä itsestään. Tämäkin tukee ajatusta rasismin vaikutuksesta hänen tekstiinsä. Kun päähenkilönä on kirjailija itse, häneen kohdistuva sanoinkuvaamaton uhka on helppo tulkita hänen omien kokemustensa muovaamaksi. Kaikki kokemukset luonnollisesti muovaavat kirjoittajan tekstiä, mutta Lovecraftin tapauksessa yhteys tuntuu päivänselvältä. Cthulhu ja muut hirviöt sekä niiden aiheuttama kauhu ovat ainakin jollain tasolla rinnasteisia Lovecraftin omaan pelkoon (hänelle) käsittämättömien olentojen, eli maahanmuuttajataustaisten ihmisten, edessä.

Myös verenperintö ja rodun puhtaus ovat tärkeitä teemoja joissain Lovecraftin teksteissä. Esimerkiksi novellissa “Facts Concerning the Late Arthur Jermyn and His Family” päähenkilö Arhur Jermyn saa selville, että hän polveutuu osittain jonkinlaisesta valkeasta apinasta ja tekee polttoitsemurhan, joka tuntuu aavistuksen radikaalilta reaktiolta paljastukseen. Monille tutummassa tekstissä nimeltään “The Shadow over Innsmouth” protagonisti Robert Olmstead puolestaan saa tietää olevansa itsekin Innsmouthia asuttavien puoli-ihmisten sukua.

Jälkimmäisessä novellissa on varsin merkittävää se, että Olmstead ei suinkaan aio itsemurhaa kammottavan paljastuksen jälkeen, vaan päinvastoin, hän pyrkii liittymään meressä asuviin Syväläisiin. Käänne on harvinaislaatuinen Lovecraftille, jonka päähenkilöt yleensä muuttuvat täysin mielipuoliksi Totuuden paljastuttua. Tämän voi tulkita kertovan asenteiden lieventymisestä. Kenties Olmsteadin ajatukset kielivät siitä, että kirjailijan mielessä vieraat ja jopa epäinhimilliset, kuten mustien, kulttuurit ovat jollain tasolla hyväksyttävissä. Lovecraftin asenteiden pehmenemisestä iän myötä on puhuttu paljon, mutta toisaalta järkkymätön rasismi ja rotuoppiajatukset pysyivät miehen mukana hautaan asti. Ehkä kysymys oli pikemminkin vain iän myötä tapahtuvasta luonnollisesta jyrkkyyden vähenemisestä kuin varsinaisesta mielipiteiden muuttumisesta. Robert Olmsteadin tilannekin voidaan yhtä hyvin tulkita Lovecraftin kokeiluksi toisenlaisesta lopetuksesta, jossa päähenkilön hulluus ei olekaan itsetuhoista. Ainakaan sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Joka tapauksessa näiden novellien teemasta rasismi paistaa läpi niin voimakkaasti, ettei sitä voi olla havaitsematta. Lovecraft itse oli arvostetun anglosaksisen suvun vesa äitinsä kautta, mutta hänen isänsä oli kiertelevä kauppias. Rodullinen puhtaus vaikutti hänelle varsin tärkeältä ja on vaikea olla pohtimatta, kuinka isän perimä, jonka poika varmasti näki jollain tavalla alempana, on vaikuttanut tähän rodun sekoittumisen tematiikkaan. Etenkin kun otetaan huomioon, että isä kuoli kuppaan Lovecraftin ollessa vielä pieni poika ja vaikka kirjailija väitti ystävilleen isänsä kuolleen ylirasittumisesta johtuviin syihin, on melko todennäköistä, että älykäs ja utelias poika sai selville isänsä todellisen kuolinsyyn.

Jätän kuitenkin syvemmän pohdinnan rodun sekoittumisen pelon alkulähteestä sikseen, lähinnä siksi, ettei asiasta ole mitään faktoja, joten tällaiset ajatukset kulkevat ainoastaan spekulaation pohjalla. Tämä pelko oli kuitenkin Lovecraftille niin voimakas ajatus, että hän koki novellinsa päähenkilön loogiseksi ratkaisuksi tehdä polttoitsemurha kun tälle selvisi, että esi-isä on lisääntynyt apinan kanssa.

Myös noitakultti, joka esiintyy useissa Lovecraftin teksteissä keskeisenä ajatuksena, on hänen kirjoituksessaan rodullistettu ja rasistinen ajatus. Noitakultin ajatuksen Lovecraft poimi Margaret Murray -nimisen antropologin teoksesta The Witch-Cult in Western Europe (1921). Murrayn mielivaltaisiin lähteisiin perustunut teos esitti virheellisesti (tai valheellisesti), että jonkinlainen noitauskonto olisi säilynyt Euroopassa ajanlaskun alusta saakka. Lovecraft poimi tämän jo aikanaan paljon kritiikkiä saaneen ajatuksen, sekoitti siihen Arthur Machenin novelleista lukemansa ajatuksen “pikkuväestä”, maailman kätköissä piileskelleestä primitiivisestä rodusta ja väritti keitoksen omilla rotuoppiteorioillaan. Näin syntyi ajatus siitä, että “alkukantaiset kansat”, eli ei-arjalaiset, ovat pitäneet yllä jonkinlaisia hirvittäviä kultteja historian alkuhämäristä lähtien.

Noitakultin ajatus on sinänsä merkittävä, että se valottaa Lovecraftin rasismia suhteessa novelleihin myös henkilökohtaisen kauhun ulkopuolelta. Siinä missä rodun sekoittuminen ja hirviöiden olemassaolo nojaa enemmän yksilöön kohdistuvan uhan ajatukseen, noitakultti palvelemassa kauhistuttavia ja ihmiskunnalle vihamielisiä olentoja on uhka koko valkoisen, arjalaisen ihmisen sivistykselle. Nyt hirviöt eivät enää vain heijastele rodullistunutta inhoa tai veren sekoittuminen uhkaa päähenkilön puhtautta, vaan varjoissa piileskelevät ali-ihmisten laumat vaanivat kaikkea, mikä meille – ”me” tarkoittaen tässä Lovecraftin niin sanottua oletettua arjalaista, tai vähintään edes suomalaista, lukijaa – on tärkeää. Nämä laumat ja niiden uskonto tulee hävittää tai ainakin tukahduttaa. Välineeksi Lovecraft ehdotti eräässä kirjeessään syanidikaasua ja kun ajatellaan, että kyseessä oli kirjailija, joka piti Hitlerin ajatuksia järkevinä, viittaus on kylmäävä.

 

Mitä siitä?

Mestarin rasistisia mielipiteitä on vähätelty monin keinoin, tyypillisimmin kutsumalla häntä aikansa tuotteeksi. Mutta kuten hänen elämänkerturinsa W. Scott Poole esittää, ei historiallisen henkilön ajatuksia tai mielipiteitä tule pitää jonkinlaisessa tunnelissa muodostuvina, jossa vain yksi, vaikkakin vallalla oleva mielipide olisi mahdollinen. Lovecraftin rasismi oli valinta samalla tavalla kuin monien muidenkin sen aikaisten – ja nykyisten –  ihmisten rasismi. Sen lisäksi hänen rotuvihansa oli jopa aikansa standardeilla syvää ja katkeraa.

Tietenkin Lovecraftin tuomitseminen nykyisillä standardeilla on myös epäpätevä lähtökohta. Kuitenkin on syytä pitää mielessä, että useat Lovecraftin ystävistä suhtautuivat rotukysymyksiin täysin toisella tavalla ja jotkut yrittivät jopa kääntää hänen päänsä. Esimerkiksi hänen ystävänsä New Yorkista, James Morton, oli aktiivinen rotuerottelun vastustaja, ja Lovecraft kirjoitti tälle kirjeitä, joissa hän vastusti Mortonin ajatuksia kiivaasti.

Mitä merkitystä tällä sitten on meille Lovecraftin ihailijoille nykypäivänä? Onko siitä syytä välittää, jos joku kirjailija, jonka teoksista nauttii, oli rasisti? Abraham Lincoln vastusti rotujen tasa-arvoa, Mark Twain oli rasisti ja niin edelleen, lista on loputon. Lovecraftin tapauksessa on kuitenkin erityisen merkittävää, kuinka voimakkaasti rasismi tunkeutui hänen teksteihinsä. Hänen kirjoituksestaan on toki mahdollista nauttia pohtimatta sen syvemmin asiaa, mutta jokaisen, jota tekstien takainen ulottuvuus kiinnostaa vähänkään, on syytä havainnoida asia. Tuskin sen enempää, poislukien ne meistä, joita kirjallisuudentutkimus tällä saralla kiinnostaa. Sillä mitä muuta asian suhteen voi tehdä, tai miksi pitäisikään? Lovecraft on kuollut, 80 vuotta sitten, mutta hänen perintönsä elää ja voi hyvin, olivat sen juuret miten vastenmielisissä ajattelumalleissa tahansa.

Englantilainen kirjailija China Miéville, joka on nimennyt Lovecraftin yhdeksi innoittajakseen, ajatteli aiheesta seuraavasti:

En usko, että rasismia voi irrottaa hänen kirjoittamisestaan ollenkaan tai että pitäisikään. Mitä Lovecraftin tapauksessa voi tehdä, on yrittää sulattaa se ja ymmärtää ja jopa arvostaa tekstin voimaa. Niin voi tehdä vain ottamalla järkähtämättä vastaan sen syvyyden, jolla tuo voima pohjautuu johonkin, joka on raakaa ja alistavaa. 

(I don’t think racism can be divorced from the writing at all, nor should it be. What one can try to do in the case of Lovecraft – – is to try to metabolize it and understand and even appreciate the power of the text. You can only do by unflinchingly taking on the extent to which that power is predicated on something which is brutal and oppressive.)”

Miévillen ajatuksessa on perää. Lovecraftin tekstin voimalla on ainakin osittain pohjansa rasismissa. Lovecraft purki rotuoppinsa sekä ksenofobiansa ja niistä syntyneen vimman teksteihinsä. Rasismi on yksi tärkeimmistä juonteista hänen tekstiensä takana, kosmisen nihilismin ja muiden ajatusten muassa. Mitä Miéville ajaa takaa – ja moni muukin – on se, että Lovecraftin asenteet havainnoidaan yhtenä hänen luovuutensa tärkeimmistä polttoaineista eikä vain sysätä syrjään teksteihin liittymättömänä seikkana.

Mielekäs pohdinta kirjailijan rasismin suhteen on myös se, kuinka paljon hänen käyttämänsä keinot toimivat nykypäivänä. Pystyykö nykylukija samaistumaan ajatukseen “arabista, jolla on vihamielisen negroidi suun muoto” tai “luokittelemattomasta, vinosilmäisestä väestä, joka käytti arabialaisia aakkosia (unclassified slant-eyed folk who used the Arabic alphabet)”? Ja ennen kaikkea, herättävätkö nämä ajatukset enää kauhua siinä määrin kuin Lovecraft ajatteli? Ajatusta pohtiessa on syytä pitää mielessä se seikka, että ilmeisesti mestari todella vihasi ja pelkäsi näitä ihmisiä, joten kuvailujen tarkoituksena voi olettaa olevan kauhun herättäminen odotetussa lukijassa.

Yllättävää (ainakin itselleni) kyllä, olen taipuvainen vastaamaan edellä esittämääni kysymykseen myöntävästi. Ainakin osassa teksteistä kyseinen tehokeino toimii juuri yllä mainitun vimman vuoksi. Ei (ainakaan pelkästään) siksi, että pitäisin tai pitäisimme enää ulkomaalaisia välttämättä pelottavina, vaan siksi, että Lovecraft pystyy välittämään tekstissään sen uhan, jonka hän itse koki, yhä edelleen, lähes vuosisadan jälkeen. Toisaalta, ksenofobia elää ja voi hyvin myös tänä päivänä, kuten jokainen meistä varmasti tietää. Vaikka emme sinänsä pelkäisi kohdatessamme kadulla eri etnisyyksien edustajia, ajatus sivistyksestä, jonka reunamilla piileskelee hirviöitä, on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Silkan fanaattisen vimman lisäksi se on toinen tekijä, josta Lovecraftin rasismi pumppasi voimaa hänen teksteihinsä. Se hahmottuu voimakkaasti Lovecraftin noitakultin ajatuksessa: siinä, että jossain, sivistyneen maailman – jota me tietenkin edustamme – ulkopuolella väijyy raakalaismaisia kansoja, joita meidän täytyy sivistää tai suojella itseltään tai meitä heiltä. Rajat kiinni -ryhmän ja muiden vastaavien retoriikka on hyvin samankaltaista kuin Lovecraftinkin.

Lopulta on myös huomioitava, että rasistisuuden merkittävyydestä huolimatta Lovecraftin tekstien lukeminen vain sen kautta olisi surullisen yksinkertaistavaa. Sen lisäksi, että tekstit – tai ainakin parhaat niistä – ovat mainiota kauhukirjallisuutta, ne käsittelevät monimuotoisia ja vaikeita ongelmia, kuten esimerkiksi toiseutta ja abjektiota ainutlaatuisella tavalla.

Kaikki englannin kielen käännökset kirjoittajan.

P.S. Suosittelen vahvasti Victor Lavallen romaania A Ballad of Black Tom aiheen pohtimisesta kiinnostuneille. Teksti kääntää Lovecraftin kenties rasistisimman novellin, The Horror at Red Hookin, ajatuksen ympäri ja asettaa keskiöön mustan miehen, joka ajautuu pimeiden voimien palvelukseen. Samalla teoksessa voi aistia vivahduksia siitä, minkälaisessa maailmassa amerikkalaisten suurkaupunkien mustat elivät tuolloin.

 

Lähteet:

Airaksinen, Timo (1999): The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang Publishing: New York.

Houellebecq, Michel (2005): H. P. Lovecraft: Against the World, Against Life. Gollancz: London.Alkuperäinen teos, Contre le monde, contre la vie, julkaistu 1991.

Joshi, S. T. (2008): The Rise and Fall of the Cthulhu Mythos. Mythos Books: Poplar Buff.

Lovecraft, H. P. (2008): Necronomicon: The Best Weird Tales of H. P. Lovecraft. Gollancz: London.

Mayer, Jed (2016): “Race, Species and Others: H. P. Lovecraft and the Animal”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.

Poole, W. Scott (2016): In the Mountains of Madness: The Life and Extraordinary Afterlife of H. P. Lovecraft.

Soft Skull Press: Berkeley.

Poole, W. Scott (2016): “Lovecraft, Witch Cult and Philosophers”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.

Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew (2016): “Introduction: Lovecraft Rising”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.

Weinstock, Jeffrey Andrew (2016): “Afterword: Interview with China Miéville”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.

Erkka Leppänen: Täällä väärien tähtien alla

Erkka Leppänen: Täällä väärien tähtien alla

Tämä artikkeli on julkaistu vuoden 2012 Kuiskaus pimeässä -lehdessä.

Ikaalisten hirviö saapuu

Kun pulpkirjoittaja Howard Phillips Lovecraft kuoli maaliskuussa 1937, tuskin kukaan Suomessa tiesi hänestä mitään. Kun hänen kuolemastaan oli kulunut 50 vuotta, edelleenkin harva Suomessa tiesi hänestä mitään, vaikka maailmalla hän oli jo yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhukirjailijoista. Vaikea sanoa tarkkaa syytä, miksi Lovecraft jäi niin pitkään huomiotta Suomessa. Eräs selitys voi olla suomalaisten kustantajien ja lukijoiden mieltymys romaaninmittaisiin tarinoihin, kun taas Lovecraftin tuotanto koostuu pääasiassa novelleista. (Kuulemani mukaan varhaisin Lovecraft-suomennos on Seikkailukertomuksia – Jännityslukemisto -lehden numerossa 31/1959 ollut kertomus Red Hookin kauhut (The Horror at Red Hook), mutta tieto on vahvistamaton.)

Asiantilaan oli kuitenkin tulossa muutos. Syksyllä 1987 ilmestynyt Portti-lehti nro 3 oli erikoisnumero, jonka aiheena oli H.P. Lovecraft. Suuren osan lehden sisällöstä oli kirjoittanut filosofian tohtori S. Albert Kivinen. Lehti sisälsi mm. Kivisen artikkelin H.P. Lovecraft ja Cthulhun tarusto, Lovecraftin bibliografian, novellin Pimeyden hornanhenki (The Haunter of the Dark) sekä ensimmäisen suomalaisen Lovecraft-pastissin: Kivisen kirjoittaman Keskiyön mato Ikaalisissa. Keskiyön mato Ikaalisissa kertoo 1960-luvulla tapahtuneista kauhuista Ikaalisten Kyrösjärvellä. Dosentti H. Herbert Bladh ja kertoja, joka myöhemmin sai kutsumanimen lisensiaatti J, saavat selville, että Kyrösjärvellä sijaitsevalla Ruutinkarilla elää jokin hirviö, jonka edesmennyt okkultisti Göran Rolfwén on sinne aikanaan manannut. Hirviö paljastuu dholiksi, Suuren Muinaisen Tsathogguan palvelijaksi.

Novelli toimii erinomaisena sisäänkäyntinä Lovecraftin maailmaan, sillä tekstiin on sijoitettu paljon informaatiota Cthulhun mytologiasta. Siinä on kerrottu seikkaperäisesti niin Suurista Muinaisista kuin kielletyistä kirjoistakin, jotka kaikki ovat tyypillisiä elementtejä Lovecraftin tarinoissa. Lievä infodumppaus ei kuitenkaan vähennä tekstin sujuvuutta, joten novelli toimii myös tehokkaana ja mieleen jäävänä kauhutarinana. Sen vastaanottokin oli hyvä, sillä Keskiyön mato Ikaalisissa voitti seuraavana vuonna Atorox-palkinnon, joka jaetaan äänestyksen perusteella vuoden parhaalle tieteis/fantasia/kauhunovellille.
Keskiyön mato Ikaalisissa on päässyt kirjan kansien väliin kahdestikin: ensin Kivisen omassa kokoelmassa Merkilliset kirjoitukset (1990/2006) ja sitten Ursan novelliantologiassa Keskiyön Mato Ikaalisissa (1991), joka sisältää parhaita Portissa julkaistuja novelleja. Novellin tapahtumapaikat ovat aitoja, sillä Ruutinkari todella sijaitsee Kyrösjärvellä. Todentuntuisuudessa novelli on sitä luokkaa, että jotkut ovat uskoneet sen perustuvan tositapahtumiin: Portin päätoimittaja Raimo Nikkonen kertoo saaneensa yhteydenoton, jossa tiedusteltiin, mitä Ikaalisissa mahtoi oikeasti tapahtua vuonna 1965, sillä ”eihän kukaan voi oikeasti keksiä muutoin kaikkea tätä”
Kivinen on palannut Cthulhun mytologiaan useamman kerran novelleissaan, mutta Keskiyön madon tasoa ei niissä ole toistamiseen saavutettu. Kepeä Tuulta tallova itikka julkaistiin Seikkailija-lehden kolmosnumerossa vuonna 1988. Se kertoo kahden nuorenparin kesäretkestä, joka päätyy Ithaquan kohtaamiseen ja hulluuteen. Ithaqua on August Derlethin luomus, mutta Kivinen on ollut suvaitsevainen myös muiden myytoskirjailijoiden suhteen. Merkilliset kirjoitukset -kokoelman ensimmäisessä laitoksessa vuonna 1990 julkaistu Cthulhun suojatti on poikkeuksellinen tarina, jossa päähenkilö löytää lopulta rauhan vedenalaisesta maailmasta todettuaan lentävät polyypit ja muut ilmojen epäluomat Cthulhua ja syväläisiäkin suuremmaksi pahaksi.
Kultainen naamio -antologiaan kirjoitettu Maan hönkä eli Ekatimanttien salaisuus (1993) myös päättyy tuhoisaan kohtaamiseen hirviömäisen Yön Lentävän Madon kanssa. Novellin paikkakuvaus on niin tarkasti kerrottu, että toisinaan olen suunnitellut matkaavani Hämeenkyröön tarkistamaan, löytyykö sieltä tosiaan Immerlan kartanoa novellin ilmoittamalta paikalta.

Muut Kivisen novelleista on julkaistu alun perin Portissa. Miekka hevoselle eli Pyhän Hippolytoksen järjestö (Portti 4/1990) keskittyy liiaksi latinankielisiin salakielikoodeihin ja toimintaviihteeseen, eikä herätä varsinaisia kauhun tunteita. Puhu pukille (Portti 4/1992) on toimivampi kauhutarinana, mutta ei pärjää Keskiyön madolle. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon novellissa esiintyvä poliisimies Igor Sutela, jonka nimen samankaltaisuus tietyn kirjoittavan poliisimiehen nimimerkin kanssa tuskin on sattumaa. (Samanlaista nimillä leikittelyä harrasti Lovecraft itsekin, esim. ylipappi Klarkash-Ton = Clark Ashton Smith.) Puhu pukille oli ehdolla myös Kultaiseen naamioon, mutta antologian toimittanut Boris Hurtta valitsi siihen mieluummin Maan höngän.
Useimmat Kivisen novelleista on julkaistu Merkilliset kirjoitukset -kokoelman toisessa laitoksessa (Siniplaneetta 2006). Kokoelma sisältää myös edellä mainitun Portissa julkaistun artikkelin Lovecraftista sekä runon Mitä Dandorf näki Antarktiksella, joka viittaa Lovecraftin novellin Hulluuden vuorilla (At the Mountains of Madness) lopputapahtumiin. Maan hönkä on kuitenkin valitettavasti ilmeisesti epähuomiossa jäänyt kokoelmasta pois.
Mainittakoon, että Merkilliset kirjoitukset sisältää myös Portissakin julkaistun novellin Matka vanha viisaan miehen luo, jossa esiintyy silmää vilkuttava ja lonkeroillaan tervehtivä Suuri Cthulhu. Mutta tätä novellia edes kirjoittaja itse ei pidä myytokseen kuuluvana. Kivisen esityö käynnisti prosessin, jonka seurauksena Suuret Muinaiset ovat kotiutuneet Suomeen pysyvästi.
 
Pirunkirjojen metsästäjät
Portissa 3/1987 Kivinen vetoaa suomalaisiin kirjoittajiin, jotta muutkin alkaisivat tehdä Lovecraft-pastisseja suomalaisiin maisemiin. Huutoon vastasi ensimmäisenä ja voimakkaimmin turkulainen poliisi, joka tunnetaan nimimerkillä Boris Hurtta. Tiettyyn aikaan eniten kerrottu vitsi fandomin keskuudessa oli, että Hurtta on kahdesta poliisista se, joka osaa kirjoittaa.

Hurtan ensiesiintyminen tapahtui Portissa 3/1988, jossa julkaistiin novelli Pirunkirjojen kintereillä. Novelli esittelee Hurtan tärkeimmät henkilöhahmot: antikvariaatinpitäjä-bibliofiili Valdemar Rydbergin sekä hänen assistenttinsa Nisse Hermelinin, joka toimii kertojana. Tosin kronologisesti ensimmäinen Rydberg-Hermelin-tarina on Portissa 4/1988 julkaistu Pahat henget Porkkalassa, mutta se ei ole varsinainen Lovecraft-pastissi, vaikka mainitseekin Necronomiconin kerran.

Pirunkirjojen kintereillä sekä sen jatko-osat Perkeleitä Broadwaylla ja Perisynnin kosketus muodostavat novellitrilogian, joka on suomalaisen kauhukirjallisuuden merkkipaaluja. Novellit keskittyvät Necronomiconin etsintään, joka vie Rydbergin ja Hermelinin Yhdysvaltoihin Arkhamiin asti ja takaisin Suomeen. Matkan varrella he kohtaavat monenlaista vaaraa ja kauhua, sillä kiellettyä kirjaharvinaisuutta havittelee tietysti moni muukin ja toisinaan kirjan käsiinsä saaneet päätyvät räjähtelemään seinille. Tarinoiden voi katsoa olevan epäsuoraa jatkoa myös Kivisen Keskiyön madolle, sillä kyseisen novellin tapahtumiin viitataan ja Kivinen itse esiintyy henkilöhahmona Hurtan novelleissa.
Hermelin ja Rydberg jatkavat Cthulhun mytologian parissavielä novellissa Prins Sigismundin lokikirja (Portti 3/1991), jossa tavoitellaan vanhan purjelaivan jäämistöä ja löydetään merkkejä syväläisistä omasta Itämerestämme.  Parivaljakko seikkailee kirjaharvinaisuuksia etsien myöhemminkin, mutta he eivät enää palaa myytokseen. Nisse Hermelin itsekään ei lopulta ole enää varma, onko hänen kokemiaan seikkailuja Suurten Muinaisten maailmassa ikinä tapahtunutkaan vai oliko kaikki pelkkää houretta. Kaikki Rydbergin ja Hermelinin tarinat on koottu novellikokoelmaan Valdemarin kirja (Tampereen Science Fiction Seuran Portti-kirjat 2010). Novelleja on hiottu Portissa julkaistuista versioista. Pirunkirjojen kintereillä on julkaistu myös Keskiyön mato Ikaalisissa -antologiassa samana versiona kuin Portissa.

Hurtan laajassa novellituotannossa on muitakin, jotka voidaan laskea myytokseen kuuluviksi. Kolmen jumalan kumartaja (Portti 1/1990) on 1600-luvulle sijoittuva tarina kirkonmiehestä, joka kohtaa Itämeren saarella hyljeihmisiä ja suuren lonkerohirviön. Viitteet Cthulhuun ja syväläisiin ovat selvät, vaikka mitään myytokseen kuuluvaa entiteettiä ei olekaan nimetty.
Novellissa Perilliset (Portti 1/1991) päähenkilö törmää kovakuoriaiskulttiin, joka on saanut inspiraation Baron von Juntzin kirjasta Unaussprechlichen Kulten. Tämä kielletty kirja on Robert E. Howardin keksimä mutta Lovecraftinkin mainitsema. ”Koppakuoriaistrilogiaan” kuuluvat myös Porteissa julkaistut novellit Koppakuoriaisten tie ja Doktor Kronburgerin muistikirja, mutta niissä ei ole enää selkeitä myytosviitteitä. Kaikki kolme on julkaistu myös Hurtan novellikokoelmassa Noidan nahka (Turbator 2010).

Toimittamaansa Kultainen naamio -antologiaan Hurtta osallistui kahdella novellilla. Myöhempinä aikoina -novellissa ollaan jälleen Itämeren rannalle. Tarina alkaa seikkailullisten poikakirjojen hengessä mutta päättyy hyytäviin kauhuihin, kun itse Nyarlathotep käväisee maassamme. Tulvavuoksen jumalat sijoittuu tulevaisuuteen, eikä Suurten Muinaisten vaikutusvalta maapallolla ole päättynyt silloinkaan. Viimeisen kerran (toistaiseksi) Hurtta on vieraillut lovecraftilaisissa maisemissa novellissa Merenpohjan kaiku (Portti 2/2001). Siinä bibliofiili Alf Cettunius, joka esiintyy sivuhahmona myös Rydberg-Hermelin-tarinoissa, etsii Latviassa Lovecraftin tyyliin kirjoittavaa kirjailijaa ja saakin tietää tämän teosten pohjautuvan todellisuuteen.
Hurtan merkitystä suomalaiselle kauhukirjallisuudelle on vaikea yliarvioida. Jos jotain pitää kritisoida, se on hänen tarinoidensa liiallinen rönsyileväisyys, sillä toisinaan pääjuoni hukkuu sivujuonien ja vähämerkityksellisten yksityiskohtien paljouteen. Kauhutarinat olisivat tehokkaampia suoraviivaisempina. Mutta Hurtta on löytänyt kirjailijana oman äänensä eikä tyydy vain toistamaan lovecraftilaista kauhumaalailua.

Pienkustanteista ja kotikutoista kauhua
Ahkerimpiin suomalaisiin myytoskirjailijoihin lukeutuu nimimerkki J. Kouta, joka 90-luvulla tuotti omakustanteisesti useitakin kauhuun ja scifiin kallellaan olevia tarinakokoelmia. Useimpiin näistä minulla itselläni ei ole ollut tilaisuutta tutustua, mutta tietolähteeni kertovat, että ainakin tarinat Kirje (1991), Friikkien juhlat (1994) ja Unohdettu laakso (kokoelmassa Synkkimistin päiväkirja 1996) ovat Lovecraft-pastisseja.
Kultainen naamio -antologia sisältää Koutan tarinan Beliar. Novelli sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, 2050-luvulle, ja siinä esiintyy samanlainen kirottu medaljonki kuin Lovecraftin novellissa Ajokoira (The Hound). Liiallisesta pituudesta kärsivä novelli ei ole kokoelman mieleenjäävimpiä.

Kertaalleen myytosta on hyödyntänyt Hannu Väisänen, jonka novelli Tulidemoni julkaistiin Portissa 3/1991. Kyseessä on valitettavasti kliseinen ja kömpelö Hurtta-plagiaatti, joka on jäänyt mieleeni melkeinpä huonoimpana Portin koskaan julkaisemana novellina. Tarpeetonta lienee sanoakaan, että kyseessä ei ole sama Hannu Väisänen, joka voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2007.
Mika-Petri Lauronen on tuonut omalta osaltaan Lovecraftia suomalaisiin maisemiin. Mytago-lehden numerossa 1 (1992) oli hänen kirjoittamansa novelli Iku-Turson poika, joka käsittelee Cthulhun jälkikasvua Inarinjärvessä. Tämä novelli julkaistaan uudelleenkirjoitettuna tässä lehdessä. Helsingin Yliopiston Science Fiction Klubin julkaisemassa Marvin-lehdessä on ollut Cthulhu-aiheisia juttuja. En kuitenkaan ole saanut näitä lehtiä käsiini, joten en osaa sanoa, täyttävätkö ne varsinaisen myytosnovellin määritelmää.

Kultaisen naamion takana
Book Studio julkaisi vuonna 1993 kauhubuumin ollessa vielä korkealla antologian Kultainen naamio, joka sisälsi suomalaisten kirjoittajiennovelleja lovecraftilaisissa tunnelmissa. Kokoelman toimitti Boris Hurtta, ja esipuheen kirjoitti S. Albert Kivinen. Kivinen kirjoitti kokoelmaan myös yhden novellin ja Hurtta kaksi, kuten edellä jo mainittiin.

Kokoelman niminovelli on Sauli Santikon käsialaa. Kultainen naamio sijoittuu 1920-luvun Indonesian eksoottisiin maisemiin, jossa eurooppalainen lähetyssaarnaaja kohtaa viidakossa Shub-Niggurathia palvovia alkuasukkaita. Tarinassa on suuren seikkailukertomuksen tuntua, vaikkakin se tuo mieleen enemmän Robert E. Howardin kuin Lovecraftin tarinat. Novelli on joka tapauksessa suomalaisten Lovecraft-pastissien terävintä kärkeä. Santikko kirjoitti antologiaan myös novellin Rajamaa, joka sijoittuu siirtomaa-ajan Egyptiin. Se ei ole samaa tasoa kuin niminovelli, mutta on silti suuri menetys suomalaiselle spefille, että Santikko jätti kirjailijanuransa lyhyeksi ja siirtyi tekemään käännöksiä.

Kokoelmaan kirjoittivat myös jo mainittu J. Kouta sekä Kari Nenonen, jonka Ravintola-novelli ei kuitenkaan ole Lovecraft-pastissi. Nenoselta pyydettiin kokoelmaan novellia, mutta hän ei kuitenkaan päässyt ikinä itse sisään Cthulhun myytokseen (vaikka suomensikin ensimmäisen Suomessa julkaistun Lovecraftin novellikokoelman) eikä saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista Lovecraft-tarinaa. Paremman puutteessa häneltä sitten otettiin mukaan Ravintola, joka ei ole huono novelli mutta väärässä paikassa.
Jos Santikon novellien vahvuus on niiden eksotiikassa, vastaavasti antologian naiskirjoittajat löytävät kauhunsa suomalaisen arjen keskeltä. Maarit Verrosen Uhrituoksujen viesti kertoo kohtuullisen tavallisen suomalaisen pariskunnan lomanvietosta tavallisella merenrantamökillä, mutta tavallisuudesta poiketen itse Cthulhu on saapunut samaiselle merialueelle hakemaan uhreja. Verronen panostaa enemmän henkilökuvaukseen kuin kauhuihin, ja tarina jääkin mieleen juuri värikkäiden hahmojensa ansiosta.
Antologian kruunaa Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut. Suomalainen mainostoimisto saa (johdatellusti) idean käyttää Lovecraftin mytologiaa mainoskampanjassaan, joka onnistuu yli odotusten. Suuri osa suomalaisista alkaa uskoa Suuriin Muinaisiin, mikä tavallaan kuvastaa tiedotusvälineiden valtaa saada ihmiset uskomaan mitä tahansa huuhaata. Mutta tällä kertaa ne, jotka uskovat, ovat tietenkin oikeassa…

Me vakuutamme sinut on julkaistu uudestaan Sinisalon novellikokoelmassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Sinisalo voitti novellilla Atorox-palkinnon. On ainutlaatuista, että Atorox-voitetaan pastissilla, mutta Lovecraft-tarinat ovat tehneet sen jo kahdesti!
 
Väyrynen ja muut muinaiset
2000-luvun alku oli köyhää aikaa suomalaisten Cthulhu-tarinoiden suhteen. Usvan kesäleirillä heinäkuussa 2010 syntyi sentään pieni runovihkonen Cthulhun yö. Kannet mukaan lukien siinä on 12 sivua, ja kuvituksen on tehnyt Boris Hurtta. Mukana on 14 tekijää, joukossa tunnettuja suomalaisia tieteiskirjoittajia.
Uutta suomalaista Lovecraft-teemaista novelliantologiaa jouduttiin odottamaan melkein 20 vuotta, mutta siitä tuli sitten sitäkin omaperäisempi. Paavo Väyrynen on epäilemättä ansainnut nimityksen Suomen politiikan suurena muinaisena, joten ei ihme, että hän inspiroi myös Lovecraftin ystäviä. Niinpä sopivasti ennen vuoden 2012 presidentinvaaleja ilmestyi Juri Nummelinin toimittama antologia On Suurten Muinaisten aika (Turbator 2012).

Kokoelmaan osallistuneet kahdeksan kirjoittajaa ovat saaneet vapaat kädet kirjoittaa kertomus, joka yhdistäisi Paavo Väyrysen ja Lovecraftin Suuret Muinaiset. Jotkut keksivät kokonaan uuden tarinan, jotkut sijoittivat tarinansa reaalimaailmaan höystettynä Lovecraft-elementeillä, jotkut taas kirjoittivat Väyrys-mukaelman Lovecraftin novellista. Useimpien novellien ideana on, kuinka Väyrynen tavalla tai toisella turvautuu Suurten Muinaisten apuun päästäkseen presidentiksi.
Mukaelmista onnistunein on Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus, joka on kompakti uusintaversio Charles Dexter Wardin tapauksesta. 2150-luvulle sijoittuva tarina kertoo nuoresta Kari Tenho Väyrysestä, joka manaa esiin 150 vuotta aiemmin eläneen esi-isänsä karmein seurauksin. Humoristisista yksityiskohdista voi nauttia jopa alkuperäistarinaa tuntematta. Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni on nokkela mutta paikoin hieman väkinäisen oloinen Väyrys-tulkinta Erich Zannin musiikista.
Uusista tarinoista oma suosikkini on Jussi Katajalan Paavo Väyrynen – elvyttäjä, joka ei nimestään huolimatta ole Herbert West -mukaelma. Novelli kertoo, kuinka ulkomaankauppaministeri Väyrynen oppii kielletyistä kirjoista taikuutta ja ryhtyy okkultistisin keinoin elvyttämään Suomen taloutta. Hän manaa kuolleita yritysjohtajia ja myöhemmin jopa shoggotheja, mutta lopulta voimat käyvät liian vaikeiksi hallita. Hyväntahtoinen pääministeri Jyrki joutuu siivoamaan Väyrysen sotkut.
Muut kirjan tarinoista jäävät valitettavasti mitäänsanomattomammaksi, eivätkä saa aiheesta irti sen paremmin hersyvää huumoria kuin vakavasti otettavaa kauhuakaan. Tuntuu, että moni kirjailija otti aiheen liiankin vakavasti.
On tietenkin kyseenalaista, voiko tämän kirjan tarinoita pitää varsinaisina Lovecraft-pastisseina, koska ne eivät edes pyri olemaan Lovecraftin alkuperäistarinoiden hengen mukaisia. Mutta suomalaisia myytosnovelleja ne joka tapauksessa ovat. Kirja kaiketi saavutti perimmäisen tarkoituksensa, koska varoitukset menivät perille eikä Väyrystä valittu presidentiksi tälläkään kertaa.

Cthulhu ja kumppanit kuvina
Tampereen sarjakuvaseura teki oman kunnianosoituksensa Lovecraftille vuonna 1996. Tällöin ilmestynyt Sarjari-lehden numero 43 oli Lovecraft-teemanumero otsikolla Yog-Sothoth ja kumppanit. Lehti koostuu useista 1-5 sivun kauhuaiheisista sarjakuvanovelleista, joista useimmat viittaavat tavalla tai toisella myytokseen – toiset vakavammin, toiset parodisemmin. P.A. Mannisen sankari kapteeni Kuolio pelastaa Tampereen suurelta muinaiselta nimeltä Van-Tan, jonka on unissaan vahingossa manannut esiin. Marko Latva-Nikkolan Dagonin lapsissa päähenkilö löytää sisäisen syväläisensä. Lehden varsinainen helmi on kuitenkin Petri Hiltusen Koodi 032 R’lyeh, jossa paljastuu Yhdysvaltojen salainen merenalainen tukikohta – arvatkaa missä!
Hiltunen hyödynsi Lovecraftia vieläkin komeammin tarinassa Abdul Alhazredin kolme näkyä, joka julkaistiin Tähtivaeltajassa 2/1996 ja myöhemmin kokoelma-albumissa Musta tie ja muita kertomuksia (Jalava 2004). Abdul Alhazred on sivistynyt ja upporikas arabiruhtinas, jonka suku on koonnut valtaisan kirjaston linnaansa. Eräänä iltana Abdul saa selkäpiitä karmivan vieraan, joka loukkaa häntä verisesti vähättelemällä hänen tiedon aarreaittaansa. Abdul vaatii hyvitykseksi vieraaltaan kolmea tarinaa.

Hän saa mitä pyytää, sillä vieras, joka lopulta paljastuu Nyarlathotepiksi, näyttää hänelle kolme näkyä. Menneisyyden näky kertoo mahtavista olioista, jotka ovat asuttaneet maapalloa ennen ihmistä. Tulevaisuuden näky kertoo, kuinka ihmiskunta on kaikista saavutuksistaan huolimatta tuomittu tuhoon ja unohdukseen, kun oikeat jumalat saapuvat ottamaan paikkansa. Lopulta Abdul näkee itsensä Azathothin, sokean ja järjettömän jumalan, joka kerran tulee tuhoamaan koko maailmankaikkeuden.
Abdul Alhazred tajuaa kaiken tietämyksen ja ihmiselon turhuuden ja polttaa koko valtaisan kirjastonsa. Hän kuitenkin saa inspiraation kirjoittaa vielä yhden kirjan, joka kertoisi kaiken, mitä hän on saanut tietää maailmankaikkeudesta. Tuon kirjanhan me tunnemme nimellä Al Azif tai Necronomicon.
Lovecraftilaista maailmankuvaa tuskin koskaan on tiivistetty yhtä osuvasti kuin tässä sarjakuvassa. Vaikka lukija sureekin suuren kirjaston tuhoa, on pakko ymmärtää Abdul-parkaa, joka kaiken merkityksettömyyden ymmärtäessään pystyy pakenemaan paljastunutta todellisuutta vain hävittämällä turhan tietovarastonsa ja menettämällä järkensä. Hiltusen soisi kuvittavan Lovecraftia enemmänkin, mutta on paljon muutakin, mitä Hiltusen toivoisi kuvittavan.
Waltari kohtaa Lovecraftin Espoossa

Elokuvaksi asti myytos on päätynyt Suomessa vain kerran. Tuotoksesta vastaa Espoon science fiction ja fantasiaseura ESC. Tämä vuonna 2010 valmistunut tunnin mittainen Lovecraftia ja Mika Waltaria yhdistelevä elokuva on nimeltään Tähdet ovat väärin. Elokuvan käsikirjoituksen ovat laatineet Tapio Ranta-aho ja Hannu Blommila, ja Ranta-aho vastaa myös ohjauksesta. Elokuvan työnimi oli Tähdet ovat väärin, komisario Palmu, mutta nimeä ilmeisesti muutettiin, jotta Waltarin perikunta ei pääsisi helposti jäljille. Lupaa Waltarin hahmojen käytölle tuskin on kysytty.

Espoon Ruuhijärven rannalla katoaa kolme nuorta 60-luvun lopulla. Komisario Palmu (Timo-Jussi Hämäläinen) saa tehtäväkseen tutkia tapausta apunaan tuomari Virta (Aleksi Kuutio) ja etsivä Kokki (Markku Salonen). Tutkimuksissa Palmua vastaan tulee muumioitunut ruumis, Unaussprechlichen Kulten -kirja sekä merkkejä kauhistuttavasta olennosta nimeltä Ghatanothoa. Palmu tovereineen joutuu myöntämään, että tapauksessa on yliluonnollisia elementtejä. Tapahtumista vastuussa oleva kultisti täytyy löytää ja pysäyttää, ennen kuin hän onnistuu manauksessaan.
Tahallista ja tahatonta sisäpiirihuumoria tihkuva pätkä on tehty harrastelijavoimin kengännauhabudjetilla, ja se on tietenkin tarkoitettu enemmän fanikäyttöön kuin vakavasti otettavaksi elokuvataiteeksi. Elokuvan sisäistämistä helpottaa, kun suhtautuu siihen yhtä lailla kieli poskessa kuin tekijätkin. Tähdet ovat väärin ei kuitenkaan tee pilkkaa sen paremmin Waltarista kuin Lovecraftistakaan, vaan juonesta voisi vähällä vaivalla muokata myös vakavan version.
Mainittakoon, että Lovecraft-viitteitä on myös ESCin toisessa julkaisussa, spekulatiivisessa matkaoppaassa Fantastinen Espoo (2009). Siinä käy ilmi, että Espoon divareista on yleisesti löydettävissä okkultistisia, kiellettyjä kirjoja ja että vedenalaisia kauhuja elää niin Espoon merenrantaseuduilla kuin myös Bodom-järvessä. Nämä tekstit eivät ehkä täytä varsinaisen myytosnovellin määritelmää, mutta ne osoittavat, että Lovecraftin teemat kelpaavat moneen käyttöön – myös parodiaan.

Enemmän kuin fanifiktiota
Neljännesvuosisadassa suomalaiset ovat oppineet tuntemaan Howard Phillips Lovecraftin ja inspiroituneet monin tavoin hänen tuotannostaan. Tarinoiden lisäksi tätä todistaa myös roolipelien, kuten Call of Cthulhu, ja lautapelien, kuten Arkham Horror, vankka suosio. Lovecraftista ja hänen maailmastaan on tullut keskeinen osa suomalaisten spefi-harrastajien yleissivistystä. Jos puhutaan Cthulhusta, shoggoteista, Iä! Iä! -huudoista tai kalaihmisistä, jokainen tietää mistä on kyse.
Monet suomalaisten kirjoittamat tarinat kestäisivät vertailua myös kansainvälisesti. Näyttönä kovasta tasosta on jo kaksi Atorox-pystiä. Tässä mainittujen tarinoiden lisäksi on epäilemättä olemassa melkoinen joukko novelleja, joiden voi katsoa saaneen vaikutteita Lovecraftilta, mutta niiden kaikkien löytäminen ja tunnistaminen olisi loputon urakka, joten tyydyin tässä artikkelissa käsittelemään vain sellaisia novelleja, joissa on selkeä myytosviittaus.
Novelleja on julkaistu muualla kuin painotuotteissa. Kirjoittajista ei valitettavasti ole tarkempia tietoja.

http://excidium.emdia.fi/dcc/kesayo_bodominjarvella.txt
http://kalaksikukko.blogspot.com/search/label/Frans%2Kedes

Internetin syövereistä luultavasti löytyisi lisääkin vastaavia tekstejä.
Viime vuosina on kuitenkin ollut valitettavan hiljaista tällä alueella lukuun ottamatta On Suurten Muinaisten aika -antologiaa. Sekä vanhoilta että uusilta kirjoittajilta kaivattaisiin lisää tarinoita, sillä Lovecraftin mytologia ei suinkaan ole vielä loppuun kaluttu. Kivinen, Hurtta, Sinisalo ja moni muu kirjoittaja on jo osoittanut, että Suuret Muinaiset istuvat hyvin myös suomalaisiin maisemiin. Ties mitä kauhuja maastamme vielä herää, kun vanhoja palvontapaikkoja pengotaan?
Tilanne on kuitenkin paranemassa. Jo tässä lehdessä ilmestyy uusien kirjoittajien myytosnovelleja. Ja shoggotit ovat livertäneet, että tietyissä piireissä suunnitellaan jopa uutta suomalaista Lovecraft-antologiaa! Jos hyvin käy, tässä esitetty bibliografia ei ole enää ajan tasalla lehtemme seuraavan numeron ilmestyessä.


Suomalaisten myytosnovellien bibliografia:
Harri Erkki
Kalevan uskon paluu (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Boris Hurtta
Pirunkirjojen kintereillä (Portti 3/1988, Keskiyön mato Ikaalisissa 1991, Valdemarin kirja 2010)

Perkeleitä Broadwaylla (Portti 2/1989, Valdemarin kirja 2010)

Perisynnin kosketus (Portti 4/1989, Valdemarin kirja 2010)

Kolmen jumalan kumartaja (Portti 1/1990)

Perilliset (Portti 1/1991, Noidan nahka 2010)

Prins Sigismundin lokikirja (Portti 3/1991, Valdemarin kirja 2010)

Myöhempinä aikoina (Kultainen naamio 1993)

Tulvavuoksen jumalat (Kultainen naamio 1993)

Merenpohjan kaiku (Portti 2/2001)

Jani Kangas
Vieras konfiguraatio (Kuiskaus pimeässä 2012)

Vesa Kataisto
Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Jussi Katajala
Paavo Väyrynen – elvyttäjä (On Suurten Muinaisten aika 2012)

S. Albert Kivinen
Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/1987, Merkilliset kirjoitukset 1990/2006, Keskiyön mato Ikaalisissa 1991)

Tuulta tallova itikka (Seikkailija #3 1988, Merkilliset kirjoitukset 1990/2006)
Cthulhun suojatti (Merkilliset kirjoitukset 1990/2006)
Mitä Dandorf näki Antarktiksella (runo) (Merkilliset kirjoitukset 1990/2006)

Miekka hevoselle eli Pyhän Hippolytoksen järjestö (Portti 4/1990, Merkilliset kirjoitukset 2. laitos 2006)

Puhu pukille (Portti 4/1992, Merkilliset kirjoitukset 2. laitos 2006)

Maan hönkä eli Ekatimanttien salaisuus (Kultainen naamio 1993)

J. Kouta
Kirje (1991)

Beliar (Kultainen naamio 1993)

Friikkien juhlat (1994)

Unohdettu laakso (Synkkimistin päiväkirja 1996)

Mika-Petri Lauronen
Iku-Turson poika (Mytago #1 1992, Kuiskaus pimeässä 2012)

Niko Aslak Peltonen
Varjo Väyrysen yllä (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Antti Pohjamies
Evert Zauberin veistokset (Kuiskaus pimeässä 2012)

Juha Roiha
Kasvojen kutsu (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Tuomas Saloranta
Kari Tenho Väyrysen tapaus (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Sauli Santikko

Kultainen naamio (Kultainen naamio 1993)

Rajamaa (Kultainen naamio 1993)

Johanna Sinisalo
Me vakuutamme sinut (Kultainen naamio 1993, Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita 2005)

Vesa Sisättö

Paavo Väyrysen ääni (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Timo Surkka
Tulette ällistymään (On Suurten Muinaisten aika 2012)

Maarit Verronen
Uhrituoksujen viesti (Kultainen naamio 1993)

Hannu Väisänen

Tulidemoni (Portti 3/1991)

Jokke “Ct. Hullu” Saharinen: H. P. Lovecraft-elokuvan paradoksi

Jokke “Ct. Hullu” Saharinen: H. P. Lovecraft-elokuvan paradoksi

H. P. Lovecraftin tuotanto on osoittautunut elinvoimaiseksi kauhukirjallisuudeksi. Siitä vahvana todisteena toimivat lukemattomat muiden kirjailijoiden HPL-aihepiiriä sivuavat kirjalliset teokset ja Cthulhu-mytologiaa jatkaneet kirjailijat. Lovecraftlainen ilosanoma ei myöskään tunne maantieteellisiä rajoja, joka ilmenee esimerkiksi aihepiiristä innoittuneena supisuomalaisena kirjailijakuntana. Periferiat ovat tosin aina toimineet HPL-aihelmien näyttämöinä, joten meillä suomalaisilla on ilmiselvä kotikenttäetu.

Lovecraftin tuotantoa ei kahlitse myöskään mediarajat. Aihepiiri on siirtynyt sujuvasti radiokuunnelmiksi, musiikkikappaleiksi, sarjakuviksi, tietokonepeleiksi ja elokuviksikin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nimenomaan elokuvan keinoilla on haastavinta tavoittaa lovecraftmainen maailmankuva ja tunnelma. Näin voi ainakin päätellä niistä elokuvallisista tuotoksista, jotka voidaan lukea kuuluviksi HPL-elokuvagenreen. Erityisen ongelmallisiksi muodostuvat ne elokuvat, jotka pohjautuvat alkuperäisteoksille ja joissa Cthulhun tai jonkin muun vastaavan pahuuden ilmentymän on saatava täsmällinen visuaalinen muoto.

Elokuvakerronnan paradoksi

Elokuva on haastava, mutta samalla myös ilmaisuvoimainen keino ilmaista asioita. Elokuvakerronta on valjastanut välineikseen (liikkuvan) kuvan sekä (audio)äänen ja hyödyntää näin ollen näköä ja kuuloa, kahta tärkeintä aistiamme. Tästä syystä elokuva toistaa todentuntuisesti ympärillämme olevaa aistimaailmaa. Elokuvan esittämää maailmankuvaa on siis helppoa pitää uskottavampana, kuin muilla keinoin (animaatio, sarjakuva, tietokonepeli) tuotettua esitystä. Tämä on myös elokuvakerronnan valttikortti muiden ilmaisuvälineiden keinoihin verrattuna.

Elokuvan välittämä todellisuuskuva kääntyy kuitenkin HPL-elokuvissa itseään vastaan, sillä Lovecraft ei kuvaa teoksissaan esiintyviä pahuuden ilmentymiä erityisen tarkasti ja seikkaperäisesti. Elokuvan keinot eivät suosi lovecraftlaista hallittua epämääräisyyttä, vaan pikemminkin tarkkaa ja realistista kuvausta, joka ei jätä tarpeeksi tilaa katsojan omalle mielikuvitukselle ja tulkinnalle. Voisikin siis sanoa, että Lovecraftin tarinat ovat leimallisesti juuri kirjallisia teoksia, jotka toimivat parhaiten kirjan sivuilta luettuina. Elokuvan mahdollisuus esittää meitä ympäröivää maailmaa uskottavasti ja todentuntuisesti ei siis ole lovecraftimäisille visioille eduksi ja pahimmillaan se myös syö elokuvakerronnan tehoja. Juuri tätä seikkaa voidaan pitää lovecraft-aiheisen elokuvan paradoksina, jota kukaan elokuvaohjaaja ei ole vielä onnistunut täysin tyydyttävästi ratkaisemaan.

Elokuva vs. sarjakuva

Verrattaessa elokuvakerrontaa muihin ilmaisukeinoihin, on esimerkiksi sarjakuvalla yksi merkittävä etu puolellaan. Sarjakuva on ilmaisumuotona elokuvakerrontaa rajoitetumpi ja jättää elokuvaa enemmän asioita lukijan itsensä pääteltäväksi. Sarjakuvan lukija joutuu itse täydentämään mielessään niin ruutujen väliin jäävät tapahtumat kuin graafisesti ilmaistut äänetkin. Siinä missä sarjakuva voi räjäyttää lukijan tajunnan taitavalla tarinankerronnalla ja yhdellä tarinan loppuun sijoitetulla vaikuttavalla kuvalla, tarvitaan elokuvassa samantapaisen vaikutelman luomiseen monimutkaisempia keinoja. Elokuvassa täytyy useamman palikan (ohjaus, kuvaus, näyttelijätyö, lavastus, puvustus, musiikki jne.) loksahtaa kohdalleen, ennen kuin lopputulosta voidaan pitää onnistuneena. Elokuvakerronnan kompleksisuutta voidaankin siis pitää yhtenä HPL-aiheisen elokuvan paradokseista.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_Elokuvavssarjakuva

http://grimreviews.blogspot.com/2010/11/at-mountains-of-madness-graphic-novel.html
http://scummified.blogspot.com/2010/09/hp-lovecrafts-from-beyond-adapted-for.html
http://www.comicbookgrrrl.com/2011/12/13/comic-review-neonomicon-by-alan-moore-and-jacen-burrows/

Elokuva vs. tietokonepelit

Tietokonepeleillä on elokuvan kanssa samankaltaiset kerronnalliset mahdollisuudet, sillä erityisesti nykyiset tietokonepelit käyttävät tehokkaasti hyväksi elokuvallista keinovalikoimaa. Viimeaikaisia pelikokemuksia on yhä tiuhemmin pilkottu lyhyillä dramatisointijaksoilla pelitapahtumien välissä, joita voidaan pitää eräänlaisina lyhytelokuvina. Elokuvakerrontaan verrattuna tietokonepelien suurin eroavaisuus on niiden pelattavuudessa ja vuorovaikutteisessa virtuaalimaailmassa, jossa pelaajalle luodaan vaikutelma siitä, että hän hallitsee pelin kulkua. Se antaa myös paremmat mahdollisuudet samaistua pelihahmoon ja -tilanteeseen.

Vaikka peliteknologia kehittyykin kovaa vauhtia, on HPL-vaikutteisen maailman ja tunnelman luomisessa eduksi se, etteivät tietokonepelit pysty edelleenkään toistamaan ympäröivää todellisuutta elokuvamaisella tarkkuudella. Tietokonepelitekniikka ei siis (ainakaan toistaiseksi) tarjoile kaikkea liian valmiina pelaajan ulottuville ja jättää siksi mahdollisuuden lovecraftmaisen tunnelman luomiselle. Ikävä kyllä HPL-elokuvien paradoksi uhkaa pian siirtyä myös pelimaailman ongelmaksi, tietokonegrafiikan ja peliteknologian nopean kehityksen myötä.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_Elokuvavstietokonepelit

http://www.gamezone.com/reviews/call_of_cthulhu_dark_corners_of_the_earth_xb_review
http://things-reviews.blogspot.com/2010/03/call-of-cthulhu-dark-corners-of-earth.html
http://dome.fi/pelit/artikkelit/pelit/alone-in-the-dark-historiikki

Lovecraftimäinen tunnelma elokuvissa

Yhtenä lovecraft-elokuvan paradokseista voidaan hyvällä syyllä pitää myös näkemyseroja siitä, millainen onnistuneen HPL-aiheisen elokuvan tulisi oikeastaan olla. Erilaisten näkemysten valtaisa kirjo on pääosin seurausta siitä tosiasiasta, että lovecraftmaisuus pakenee kaikkia tarkkoja määritelmiä. Siitäkin huolimatta, onnistuneen lovecraft-elokuvan yhtenä tärkeimmistä ominaisuuksista voidaan pitää aihepiiriä tukevaa tunnelmaa. Tästä syystä johtuen onkin olennaisen tärkeää pyrkiä määrittelemään mitä lovecraftimäinen tunnelma oikeastaan pitää sisällään. Tyhjentävää, kaiken kattavaa määritelmää ei voida kuitenkaan saada aikaiseksi, sillä lovecraftmainen tunnelma ei ole kiveen kirjoitettu, muuttumattomana ilmenevä ominaisuus. Se vaihtelee veret seisauttavasta kauhusta, toivottomuuden alhoon ja aina hilpeän hirtehiseen huumoriin asti. Siksi määritelmästä tulee pakostakin jonkinasteinen kompromissi.

Lovecraftmaisen tunnelman vaikeasta määrittelystä huolimatta alkuperäisteoksille ominaisia atmosfäärejä ovat ainakin seuraavat seikat:

1.    Vieraantuneisuuden tunne, jossa päähenkilö on tahtomattaan joutunut osaksi omituista yhteisöä tai todistamaan outoa tapahtumaa.
2.    Epävarmuuden ja vainoharhaisuuden tunne siitä, että jotain pahaa on tapahtumassa, vaikka ei varmuudella tiedetäkään milloin ja missä.
3.    Painostava ja ahdistava tunne jonkin tuntemattoman pahuuden läsnäolosta ja uhasta, joka vaikuttaa merkittävästi päähenkilön mielenterveyteen.
4.    Voimattomuuden ja pienuuden tunne, inhimillisen käsityskyvyn ylittävän kosmisen mittakaavan (osittaisenkin) esiin tulemisen seurauksena.
5.    Edellisistä poiketen lovecraftmaiseen tunnelmaan voi liittyä myös makaaberia hirtehishuumoria, joka taas luo ironisemman ja railakkaamman tunnelatauksen tarinaan.

Re-Animator ja From Beyond

Toimivassa lovecraftmaisessa elokuvassa toteutuu yleensä yksi tai useampia näistä määritelmistä, sillä ne liittyvät usein kiinteästi toisiinsa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kaikkia lovecraftmaisen tunnelman osatekijöitä saada kovinkaan helposti vangittua samaan elokuvaan. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen siitä, että joissakin elokuvissa on onnistuttu tavoittamaan edes osa näistä aineksista. Onnistunut lovecraft-elokuva voi myös perustua hyvin löyhästi alkuperäistekstiin. Näin esimerkiksi “Re-Animator” (1985) ja “From Beyond” (1986) elokuvissa, joissa vain elokuvan perusasetelmat on lainattu alkuperäisteoksista.

Siitä huolimatta nämä kaksi elokuvaa onnistuvat tavoittamaan jotain olennaista lovecraftmaisesta tunnelmasta ja erityisesti sen riehakkaasta ja makaaberista hirtehishumoristisesta puolesta, joka liian usein loistaa poissaolollaan lajityypin elokuvaversioissa. Lisäksi kumpainenkin elokuva luo vertaansa vailla olevan kuvan koheltavasta ja täysin edesvastuuttomasta tiedemiehestä, joka on Lovecraftin alkuperäistuotannon klassista ydinmehua. “Re-Animator” nousee näistä vielä piirun verran paremmaksi, pääosanäyttelijän täydellisyyttä hipovan roolisuorituksen ansiosta. Toisin kuin näissä esimerkeissä, on lovecraft-elokuvien huumorielementit usein luonteeltaan tahattomia. Se nakertaa yleensä ikävällä tavalla HPL-elokuvien uskottavuutta.

Vaikka “Re-Animator” ja “From Beyond” edustavat suurehkon budjetin elokuvatuotantoja, on valtaosa HPL-elokuvista kuitenkin kyhätty kasaan pienemmillä tuotannollisilla kustannuksilla ja vieläpä harrastelijavoimin. Pahimmillaan se myös näkyy elokuvassa ja syö lovecraftmaisen maailmankuvan uskottavuutta. Toisaalta siitä voi parhaimmillaan myös muodostua onnistuneemman HPL-elokuvasovituksen ehto. Tämäkin on tosin tapahtunut usein tahattomasti, elokuvaohjaajan sitä varsinaisesti tarkoittamatta.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_Re-AnimatojaFromBeyond

http://www.film-o-holic.com/dvd-arvostelut/re-animator/
http://www.rogerebert.com/reviews/re-animator-1985
http://www.horrorexpress.com/moviereview/from-beyond

Castle Freak, Dagon ja The Call of Cthulhu

Pienemmän budjetin HPL-elokuvaproduktioina voidaan pitää esimerkiksi “Castle Freak” (1995), “Dagon” (2001) ja “The Call of Cthulhu: The Celebrated Story by H. P. Lovecraft” (2007) -elokuvia. Ensimmäinen elokuva on tästä kolmikosta kehnoin. Näin siitäkin huolimatta, että elokuva on saman ohjaajan työtä, kuin edellä mainitut “Re-Animator” ja “From Beyond”. Itse asiassa kyseessä on Stuart Gordonin heppoisin HPL-ohjaustyö ja kenties jopa hänen huonoin elokuvansa.

Tämäkään elokuva ei perustu Lovecraftin alkuperäistekstiin kuin pintapuolisesti. Harmi vain, että “The Outsider” -novellin ainekset on kaluttu loppuun jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Novellista elokuva on napannut vain hienon tapahtumaympäristön, valtaisan keskiaikaisen linnan ja sen kellariin teljetyn äpärämonsterin. Elokuvassa kellarin kasvatti keskittyy lähinnä terrorisoimaan linnan uutta isäntäperhettä. Tiessään ovat alkuperäisen tarinan kaihoisa surumielisyys ja hirviön traaginen käsitys omasta ominaislaadustaan.

“Castle Freak” -elokuvan henkilöhahmot jäävät sikäli yksiulotteisiksi ja yhdentekeviksi, että hirviö alkaa kerätä loppua kohden sympatiapisteitä. Se onkin lopulta ainut hahmo elokuvassa, jota kohtaan katsoja voi tuntea edes jonkinlaista empatiaa. Sekasikiö saa kunnian vastata myös elokuvan vetreimmästä roolisuorituksesta. Elokuvan suurin puute on kuitenkin se, ettei se tavoita sen paremmin alkuperäistarinan tunnelatausta kuin sisältöäkään ja siksi se muistuttaa liiaksi mitä tahansa tusinaluokan kauhuelokuvaa. Tahattomalla komiikalla tuhotaan loputkin tunnelmanrippeet elokuvan uskottavuutta häiritsemästä. Sentään linnaympäristö antaa elokuvalle komeat puitteet. Elokuva operoi lovecraftimäisen elokuvan sijaan pikemminkin italokauhun mestariohjaajan Dario Argenton reviirillä.

Stuart Gordonin “Dagon”-filmatisointia voidaan pitää näistä kolmesta ammattitaitoisimpana ja merkittävästi edellistä onnistuneempana elokuvana. Vaikka sitä ei voidakaan pitää minään elokuvahistorian merkkipaaluna, eikä edes onnituneimpana lovecraftlaisena elokuvana, on siinä silti kiistattomat ansionsa. “Dagon” on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta melkoisen tarkka elokuva-adaptaatio “The Shadow Over Innsmouth” -novellista, vaikka tapahtuma-ajankohta onkin siirretty nykyaikaan. Tarina on myös yksi Lovecraftin elokuvallisimpia teoksia, joka on varmasti omalta osaltaan helpottanut elokuvan ohjaustyötä.

Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee se, että päinvastoin kuin voisi luulla, kengännauhabudjetti lisää ohjaustyön uskottavuutta. Tässä tapahtuu siis eräänlainen elokuvakerronnan käänteinen paradoksi, sillä samalla kun raakilemaiseksi jäänyt elokuvan visuaalinen ilme lisää sen epäuskottavuutta, se vahvistaa myös tarinan lovecraftmaista uskottavuutta ja tunnelatausta. Lisäksi “Dagonin” ilmiselvä roskaelokuvan leima lisää alkuperäistarinalle tärkeää äärimmäisen vieraantuneisuuden tunnetta, jota vastaavasti vahvistaa filmatisoinnin sijoittuminen elokuvakentän marginaaliin. Roskaelokuvana se siis onnistuu sijoittumaan samaan kohtaan, kuin pulp-kirjallisuudeksi määriteltävä Lovecraftin tuotantokin kirjallisuuden kentällä. Se lisää omalta osaltaan “Dagonin” uskottavuutta onnistuneena HPL-elokuva-adaptaationa.

Onnistunein ja omaperäisin elokuvista on amerikkalaisen The H. P. Lovecraft Historical Society -harrastelijaporukan aikaansaama “The Call of Cthulhu: The Celebrated Story by H. P. Lovecraft”. Siinä HPL-elokuvien paradoksi, liian aidontuntuisena toistuvasta aistimaailmasta, on ratkaistu mustavalkoisen mykkäelokuvan keinoin. Vaikka äänen ja värin puuttuminen lisäävät elokuvan epätodellisuuden tuntua, ne tekevät samalla sen lovecraftmaisesta maailmankuvasta uskottavamman. Samaisten keinojen aikaansaama nostalginen tunnelma, yhdistettynä elokuvamusiikkiin, lisäävät vaikutelmaa entisestään. Toisaalta elokuvan uskottavuutta syö elokuvan harrastelijamaisuus, etenkin joissakin näyttelijöiden roolisuorituksissa ja stopmotion-animaatiotekniikalla toteutetussa Cthulhussa. Ne sopivat kuitenkin mainiosti elokuvan tyylilajiin ja tuovat kokonaisuuteen mukaan sympaattisuutta, joka antaa aiheen katsoa näitä puutteita läpi sormien. Pienistä kauneusvirheitään huolimatta kyseessä on yksi onnistuneimmistaja kunnianhimoisimmista HPL-elokuvista kautta aikojen.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_CastleFreakDagonjaTheCallofCthulhu

http://http://www.strangekidsclub.com/2012/06/25/the-rubes-review-h-p-lovecrafts-dagon-2001/
http://www.horrorexpress.com/moviereview/dagon
http://countzeroor.wordpress.com/2010/04/09/film-review-call-of-cthulhu-2005/

The Whisperer in Darkness

Uusimpana tulokkaana HPL-elokuvien sarjaan saatiin vuonna 2011 valmistunut “H. P. Lovecraft’s The Whisperer in Darkness”. Tämäkin filmatisointi on The H. P. Lovecraft Historical Society -porukan tekosia. Klassista mustavalkoista elokuvatyyliä imitoivana teoksena se tarpoo tyylillisesti edeltäjänsä jalanjäljissä. Uutena ulottuvuutena toimii ääniraita, joka mahdollistaa näyttelijöiden välisen dialogin. Lopputulos on selvästi “The Call of Cthulhu” -elokuvaa huolitellumpaa jälkeä, eikä näyttelijätyössäkään ole moitteen sijaa. Tästä syystä elokuvan heikkouksia on tällä kertaa hankalampaa antaa anteeksi.

Siinä missä HPLHS-porukan edeltävä teos oli juuri sopivan lyhyt ja napakka kokonaisuus, kärsii tämä uutukainen liiasta pituudesta. Lisäksi “The Whisperer in Darkness” -elokuva ei ole täysin uskollinen alkuperäisteokselle, sillä tarinaa on jatkettu uudenlaisella lopulla. Vaikuttaa siltä, että loppuosuudessa on tavoiteltu 30-luvun varhaisien toimintaelokuvien henkeä, mutta moinen mekastus ei oikein istu lovecraftmaiseen maailmankuvaan. Lopun uskottavuutta latistaa myös se, että tyyliin paremmin sopineet stop motion -tehosteet jouduttiin korvaamaan halpamaisilla digi-cgi-virityksillä. Nykyaikainen HD-tekniikka tukee myös ikävästi HPL-elokuvien paradoksia, liian teräväpiirtoisena ja todentuntuisena kuvaresoluutiona.

Näistä puutteistaan huolimatta “The Whisperer in Darkness” kiilautuu HPL-filmatisointien tiukimpaan kärkeen. Näin erityisesti onnistuneiden näyttelijäsuoritusten ansiosta, joiden avulla pystytään välttämään haastavan tarinan sudenkuopat. Lisäksi toiminnantäytteisen loppuosan voidaan toisaalta katsoa myös tasapainottavan dialogipainotteista elokuvan alkuosaa, vaikka se ei tuekaan lovecraftmaista tyyliä. Ennen kaikkea elokuva onnistuu tavoittamaan loistavasti alkuperäisteokselle uskollisen salamyhkäisen ja uhkaavan tunnelman. Jo pelkästään tästä syystä “The Whisperer in Darkness” on ansainnut paikkansa HPL-elokuvasovitusten eliitissä.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_WID

http://www.film-o-holic.com/festivaalit/night-visions-2011-esittely/
http://terrorscribe.com/2012/01/31/review-the-whisperer-in-darkness/
http://hplfilmfestival.com/2012/portland/films/whisperer-darkness

Summa summarum

Toisin kuin esseen otsikko antaa ymmärtää, ei lovecraft-elokuviin sisälly ainoastaan yhtä, vaan ainakin kolme erilaista paradoksia. Ensimmäinen paradoksi liittyy elokuvan mahdollisuuteen toistaa ympäröivää maailmaa aistimaailmaamme noudattelevalla tavalla. Se jättää helposti liian vähän elokuvayleisön mielikuvitukselle sijaa, toimiakseen aidon lovecraftmaisen tunnelman luojana. Toinen paradokseista liittyy elokuvan kompleksiseen kerrontatapaan, jossa lopputulos muodostuu monista toisiinsa vaikuttavista ilmaisukeinoista. Koska lovecraftmainen tunnelma on hankalasti määriteltävissä oleva asia, on sen tavoittaminen monitasoisen elokuvakerronnan keinoin sitäkin haastavampaa. Kolmas paradokseista liittyy epäyhtenäiseen näkemykseen siitä, millainen onnistuneen lovecraft-aiheisen elokuvan tulisi olla. Koska HPL-elokuvilta puuttuu selkeä ja yhtenäinen elokuvallinen tavoite, on sen tavoittaminenkin vaikeampaa. Toisaalta juuri tässä kohtaa vaikuttaa elokuvaohjaajan oma näkemyksellisyys, joka mahdollistaa hyvin erilaisia näkökulmia lovecraftmaisen tunnelman saavuttamiseksi. Onnistunut elokuvallinen lopputulos saattaa siis muodostua yllättävästäkin lähestymistavasta, joka voi samalla toimia myös aihepiirin uudistajana.

Koska täydellinen HPL-aiheinen filmatisointi odottaa vielä tulemistaan, on sitäkin harmittavampaa, että Guillermo Del Toron ja Universalin “At the Mountains of Madness” -elokuvaprojekti ei näillä näkymin näe päivänvaloa. Toteutuessaan se olisi ollut ensimmäinen suuren budjetin HPL-valkokangasspektaakkeli. Alkuperäistarinakin olisi ollut hyvä valinta, sillä se sisältää hienoja elokuvallisia ulottuvuuksia. Suuria toiveita lisäsi vielä sekin, että Del Toro on myös tunnustautunut fanaattiseksi aihepiirin harrastajaksi. Ennen vaipumista lopulliseen murheen alhoon, kannattaa kuitenkin muistaa se, että Del Toro itse ei ole vielä antanut periksi unelmansa toteuttamisessa. Saattaa siis hyvinkin olla, että “At the Mountains of Madness” nähdään vielä joskus suurtuotantona elokuvateattereissa. Huojentavaa on tietää myös se, että lovecraftmainen elokuva ei välttämättä kaipaa suurta budjettia onnistuakseen. Tällä haavaa ei ohjaustyön alla ole kuitenkaan yhtään merkittävää tai mainitsemisen arvoista kosmisen kauhun sanansaattajaa. Armoitetun HPL-harrastajan tulevaisuus on siis vähintäänkin yhtä salamyhkäisyyden verhoamaa, kuin itsensä Suuren Muinaisen yliluonnolliset kauhueepokset.

HPLS_1100x431px_banneri_sisalto_ummarum

http://filmonic.com/guillermo-del-toro-gives-update-on-mountains-of-madness-says-hes-rewriting-and-rewriting
http://herocomplex.latimes.com/2011/06/27/guillermo-del-toro-on-mountains-of-madness-im-not-giving-up/
http://www.youtube.com/watch?v=vw3tuiND_xk

Ohessa vielä edellä mainittujen elokuvien lyhyet esittelyt:

Re-Animator”, 1985. Ohjaus: Stuart Gordon
Hulvattomin HPL-elokuvista ja kenties myös toimivin. Tässä splatter- orgiassa nostetaan onnistuneesti pintaan lovecraftmaista mustaa huumoria ja ironiaa. Ohjaaja on ottanut alkuperäisteoksesta myös sopivasti vapauksia. Kotikutoisuus viehättää.

From Beyond”, 1986. Ohjaus: Stuart Gordon
Saman ohjaajan ohjaksissa jatketaan humoristisesti ja makaaberisti. Jatkoa saa myös lovecraftmainen täysin vastuuntunnottomien tiedemiesten kavalkadi. Elokuvalla ei ole paljoakaan tekemistä alkuperäistarinan kanssa.

Castle Freak”, 1995. Ohjaus: Stuart Gordon
Ohjaajan onnettomin HPL-filmatisointi, joka lainaa alkuperäistarinasta vain monsterin ja linnamiljöön. Sympatiapisteet menevät hirviölle, ärsyttävien päähenkilöiden sijaan. Elokuva muistuttaa tunnelmiltaan ja asetelmiltaan enemmän argentomaista, kuin lovecraftmaista kauhua. Puutteistaan huolimatta tutustumisen arvoinen tekele.

Dagon”, 2001. Ohjaus: Stuart Gordon
Stuart Gordonin yritys uskollisempaan alkuperäistarinan tulkintaan. Vaikka pieni tuotantobudjetti näkyykin leffassa, se myös tukee lovecraftmaista tunnelmaa. Alkuperäistarina, joka on itse asiassa “The Shadow Over Innsmouth”, edustaa HPL-tuotannon elokuvallisimpia teoksia.

The Call of Cthulhu: The Celebrated Story by H. P. Lovecraft”, 2007. Ohjaus: Andrew Leman
Mustavalkea mykkäelokuva ja juuri siksi toimiva. Jättää enemmän katsojan mielikuvituksen varaan ja tukee myös nostalgisia tunnelmia. Tämä HPHLS-harrastelijaporukan toteuttama pienen budjetin produktio sisältää myös huomattavia elokuvallisia ansioita.

H. P. Lovecraft’s The Whisperer in Darkness”, 2011. Ohjaus: Sean Branney
Toinen HPLHS-porukan mustavalkea tyylinäyte. Kauttaaltaan loistava näyttelijätyö pitää elokuvallisesti haastavan alkuperäistarinan kasassa. Tervetulleena lisänä puheääniraita. Ylipituudestaan ja uudelleen kirjoitetusta lopustaan huolimatta onnistunut, aitoa lovecraftmaista atmosfääriä tihkuva tunnelmapala.

Ph’nglui mglw’nafh Cthulhu R’lyeh wgah’nagl fhtagn

Jokke “Ct. Hullu” Saharinen

 

Lähdekirjallisuus & -linkit:

Bacon, Henry 2000: Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Herkman, Juha 1998: Sarjakuvan kieli ja mieli. Vastapaino, Tampere.
Hänninen, Harto & Latvanen, Marko 1992: Verikekkerit. Otava, Helsinki.
Johdatus digitaaliseen kulttuuriin 2000: Aki Järvinen & Ilkka Mäyrä (toim.). Vastapaino, Tampere.
McIntyre Gina 2011: Los Angeles Times: Guillermo del Toro on ‘Mountains of Madness’: ‘I’m not giving up’. Viitattu 6.2.2012.
http://herocomplex.latimes.com/2011/06/27/guillermo-del-toro-on-mountains-of-madness-im-not-giving-up/