H. P. Lovecraft, rasisti

H. P. Lovecraft, rasisti

teksti: Lauri Lattu kuvitus: Henna Sakkara

H. P. Lovecraft oli rasisti. Tässä artikkelissa pyrin valottamaan hieman tätä piirrettä mestarissa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kirjoituksiinsa. Rasismi on ollut viime aikoina pinnalla useissa keskusteluissa, monien mielestä varmasti niin sanotusti ad nauseam. Kuitenkin, kun aihe pomppaa esiin jatkuvasti uutisvirrassa, somesyötteessä ja olihan se myös osallisena KauhuConin ympärillä käytyyn kohuun, on siitä vaikea vaietakaan.

Hyvään akateemiseen tapaan kuuluu kirjoittaa omaa suhtautumistaan tutkittavaan aiheeseen auki, ikään kuin tunnustaa oman tekstinsä subjektiivisuus, jotta voisi pyrkiä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen aiheen käsittelyssä. Ajatuksen mukaisesti mainitsen lyhyesti jotain omasta ajattelustani ja positiostani aiheen suhteen ennen kuin uppoan itse asiaan. Olen ehdottoman rasisminvastainen, jopa niin pitkälle, että edustanen usein mainittua “toista ääripäätä”. Vaikka en ole sitoutunut mihinkään enkä ole puoluepoliittisesti aktiivinen, seison kuitenkin kaukana punavihreän rajan tällä puolen. Tästä huolimatta tarkoituksenani ei ole kirjoittaa niinkään henkilökohtaisia ajatuksiani rasismista, mutta huomautan subjektiivisuudesta nimenomaan aiheen tulenarkuuden vuoksi. Lukija voi siis suhtautua artikkeliini sen mielessä pitäen, mutta kuitenkin ajatellen minun pyrkivän objektiivisuuteen. Tämän sanottuani mainitsen myös, että mikään kirjoituksessani ei edusta H. P. Lovecraft – historiallista seuraa laajemmin, vain minua itseäni ja lähteinä käyttämiäni kirjoittajia.

Tämän pohjustuksen jälkeen on aika mennä itse asiaan. Lovecraftin rasismi on kiistaton tosiasia. Jos joku lukija ei ole tietoinen asiasta, niin voi vaikkapa hakea verkosta hänen runonsa “On the Creation of Niggers”. Lovecraft inhosi tai halveksi ei-arjalaisen rodun edustajia, kuten juutalaisia, kiinalaisia, afrikkalaisia ja ketä tahansa, joka ei muistuttanut hänen anglosaksista tai pohjoismaalaista ihannettaan ihmisestä. Useissa hänen teksteissään pimeyden voimien välikappaleina toimivat juurikin arjalaisesta etnisyydestä poikkeavat ihmiset.

Oma kysymyksensä on, kuinka kirjailijan fanien pitäisi siihen suhtautua, vai pitäisikö suhtautua ylipäänsä mitenkään? Onko asia merkityksellinen ja jos, niin miksi? On todennäköistä, että hyvinkin useista artisteista (ja muista ihmisistä) löytyy epämiellyttäviä puolia ja piirteitä, jos heidän elämäänsä ja mielipiteitään tutkii tarpeeksi. Miksi siis Lovecraftin rasismi on niin suuri asia, että siitä pitää kirjoittaa ja keskustella?

Yksi hyvä syy on toki se, että tämä puoli mestarista on jo nostettu esiin useassa yhteydessä ja tämäkin kirjoitus voidaan laskea osaksi jo meneillään olevaa keskustelua. Hyvä esimerkki on World Fantasy Award -tapaus. World Fantasy Award on arvostettu alan kirjallisuuspalkinto, jonka fyysisenä olomuotona toimi pitkään H. P. Lovecraftin rintakuva. Vuonna 2016 palkinto vaihdettiin, nimenomaan Lovecraftin rasistisiin asenteisiin liittyvien valitusten takia. Tapaus herätti valtavan määrän keskustelua internetissä, puolesta ja vastaan.

Toinen ja syvempi syy siihen, että kirjoitan aiheesta, on rasismin vaikutus Lovecraftin teksteihin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan kirjallisuudentutkija, että ymmärtää tämän vaikuttaneen ainakin jossain määrin. Kun vilkaisee vaikkapa novellia “The Horror at Red Hook”, jossa kirjailijan ajatus ei-arjalaisten kansojen pahuudesta ja kammottavista kulteista on selkeimmillään, on nykylukijan vaikea olla pudistelematta päätään. Esimerkiksi ilmaus “arabi, jolla oli vihamielisen negroidi suun muoto (an Arab with a hatefully negroid mouth)” pistää tällä vuosituhannella melkoisen voimakkaasti silmään.

 

Spitaalinen kataklysmi puolinesteistä mätää

Kuten ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq esittää, Lovecraftin rasismi oli hänen kirjailjanuransa alkuvaiheilla mietoa, kaukaista halveksuntaa tai pahennusta. Muutto New Yorkiin ja jatkuva kohtaaminen olentojen, joita ei voinut parhaalla tahdollakaan Lovecraftin mukaan kutsua ihmisiksi, ajoi hänen tunteensa yli jonkinlaisen rajan. Aiempi rasismi voidaan helposti yhdistää hänen kasvatukseensa anglosaksisen, arvostetun suvun vesana ja olemattomaan kosketukseen muiden etnisyyksien (ja pitkälti muunkin kotinsa ulkopuolisen maailman) kanssa. Pikemminkin kuin mitään varsinaisen syvää vihaa, se oli luontainen olettamus jonkinlaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa rotuopilla oli tärkeä osa. Kun Lovecraft muutti vaimonsa Sonia Greenen kanssa asumaan New Yorkiin, hän joutui ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla tekemisiin maahanmuuttajataustaisen väestönosan kanssa. Tähän yhdistettynä kirjailijan epäonnistuneet yritykset löytää työpaikka ja taloudelliset vaikeudet saivat hänen rasisminsa puhkeamaan raivokkaaksi vihaksi, ja hän alkoi useissa kirjeissään haaveilla kansanmurhasta.

Lovecraftin rasismista on syytä mainita eräs varsin ristiriitainen seikka. Hänen vaimonsa, Sonia Haft Greene, oli venäjänjuutalainen (tai ukrainanjuutalainen, nykyisiä valtioita katsoen). Tämä ei silti estänyt Lovecraftia menemästä naimisiin hänen kanssaan, seikka, jonka syitä voi vain spekuloida. Avioliittonsa kariuduttuakin pari pysyi hyvissä väleissä ja kirjoitteli toisilleen kirjeitä, mistä voidaan päätellä, että ainakaan tässä suhteessa epäonnistunut avioliitto ei katkeroittanut Lovecraftia merkityksellisesti. Avioliiton aikana Sonian muistuttaessa omasta verenperinnöstään Lovecraft väitti olevansa parantunut ennakkoluuloistaan. Silti hän toivoi pariskunnan seuran muodostuvan enimmäkseen arjalaisen rodun edustajista, eikä hän myöhemminkään esittänyt merkkejä rasismista luopumisesta, vaikka ilmeisesti siirtyikin kansanmurhan kannattamisesta “vain” rotuerottelun kannattajaksi.

Eräs mielenkiintoinen sivujuonne aiheessa on myös Lovecraftin suhtautuminen suomalaisiin. Suomalaiset mestari näki jossain rotukategorioidensa välimaastossa, ei täysin ali-ihmisinä, mutta ei teutonisen tai anglosaksisen rodun veroisinakaan. Suomalaiset tai suomalaisperäiset maahanmuuttajat vaikuttivat hänestä vastenmielisiltä, mutta hän kuitenkin kirjoitti, että mongoliperimästään ja -kielestään huolimatta suomalaiset ovat omaksuneet riittävästi arjalaista verta ja kulttuuria ollakseen jokseenkin kelvollisia.

Palattuaan lyhyeltä ja onnettomalta asuinkaudeltaan New Yorkissa, Lovecraft kirjoitti myös suurimman osan Cthulhu-mytologian tärkeistä teksteistä ja oli muutoinkin varsin tuottelias. Houellebecq esittää, että nimenomaan rasismin syveneminen puhtaaksi, fanaattiseksi vihaksi oli yksi tärkeistä tuottavista voimista Lovecraftin tekstien synnyssä. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Lovecraftin kuvaus Brooklynissä kohtaamastaan väestöstä muistuttaa erehdyttävästi hänen elävimpiä kuvauksiaan luomansa mytologian hirviöistä. Seuraava katkelma on Lovecraftin kirjeestä Frank Belknap Longille:

Orgaanisia olioita – italo-semiittis-mongoloidisia –, jotka asuttavat sitä likakaivoa ei voi mitenkään mielikuvitustaan venyttämälläkään kutsua ihmisiksi. – – Ne – tai se degeneroitunut hyytelömäinen kuohunta, josta ne muodostuivat – vaikuttivat tihkuvan, valuvan ja noruvan läpi kammottavissa taloissa ammottavien aukkojen…ja ajattelin jotain jättiläismäisten ja sairaiden sammioiden katua, oksennuspisteeseen täynnä kuoliomaista hirvittävyyttä, valmiina purkautumaan ja tulvimaan maailman yli yhtenä spitaalisena kataklysminä puolinesteistä mätää. 

(The organic things –Italo-Semitico-Mongoloid– inhabiting that awful cesspool could not by any stretch of the imagination be call’d human. – – They –or the degenerate gelatinous fermentation of which they were composed– seem’d to ooze, seep and trickle thro’ the gaping cracks in the horrible houses… and I thought of some avenue of Cyclopean and unwholesome vats, crammed to the vomiting-point with gangrenous vileness, and about to burst and inundate the world in one leprous cataclysm of semi-fluid rottenness.)”

Katkelmaa lukiessa juolahtaa tosiaan helposti mieleen Lovecraftin proosa, esimerkiksi hänen tunnetuimman olentonsa ensiesiintyminen: “ – – Se ponnisteli näkyviin kuolaten ja hapuillen Se puristi niljakkaan vihreän ruhonsa mustan oviaukon läpi, ulos tuon myrkyllisen hulluuden kaupungin saastuneeseen ilmaan ( – – It lumbered slobberingly into sight and gropingly squeezed Its gelatinous green immensity through the black doorway into the tainted outside air of that poison city of madness)”.

 

Saastunut rotu ja noitakultti

Houellebecq kuvaa Lovecraftin inspiroituneimpia tekstinpätkiä transsimaisessa, runollisessa tilassa kirjoitetuiksi. Tämä kuvaus on varsin osuva. Monet Lovecraftin novellien huippukohdista ovat kuin jonkinlaista saarnaa, joka on helppo kuvitella vaahto suupielistä roiskuen, purskeittain lausutuksi. Tämä siitäkin huolimatta, että ne vilisevät vanhahtavia sekä hankalia ilmauksia ja tursuavat adjektiiveja tukehtumiseen asti. Tällainen kirjoittaminen vaikuttaa kieltämättä siltä, että se saa polttoaineensa todellisista kokemuksista ja Houellebecq tarjoaa ehdokkaaksi Lovecraftin rasistista vihaa alempia rotuja [sic] kohtaan, mikä ei liene tuulesta temmattu ajatus. Yhtäläisyydet vihapuheen kitkerimpiin (ja ilmaisultaan lahjakkaimpiin) suoltajiin Lovecraftin tekstissä on helppo huomata.

Kun Lovecraftin hirviöt, jotka voidaan nähdä hänen rasistisen vihansa ulkoistuksina, temmeltävät, kärsijänä on useimmiten valkoinen, sivistynyt ja hienostunut miespuolinen henkilö. Päähenkilöiden luonteen ohuus ja samankaltaisuus toistensa kanssa tuottaa tunteen, että useimmiten mestarin novelleissa seikkailee hän itse tai ainakin jonkinlainen versio hänestä itsestään. Tämäkin tukee ajatusta rasismin vaikutuksesta hänen tekstiinsä. Kun päähenkilönä on kirjailija itse, häneen kohdistuva sanoinkuvaamaton uhka on helppo tulkita hänen omien kokemustensa muovaamaksi. Kaikki kokemukset luonnollisesti muovaavat kirjoittajan tekstiä, mutta Lovecraftin tapauksessa yhteys tuntuu päivänselvältä. Cthulhu ja muut hirviöt sekä niiden aiheuttama kauhu ovat ainakin jollain tasolla rinnasteisia Lovecraftin omaan pelkoon (hänelle) käsittämättömien olentojen, eli maahanmuuttajataustaisten ihmisten, edessä.

Myös verenperintö ja rodun puhtaus ovat tärkeitä teemoja joissain Lovecraftin teksteissä. Esimerkiksi novellissa “Facts Concerning the Late Arthur Jermyn and His Family” päähenkilö Arhur Jermyn saa selville, että hän polveutuu osittain jonkinlaisesta valkeasta apinasta ja tekee polttoitsemurhan, joka tuntuu aavistuksen radikaalilta reaktiolta paljastukseen. Monille tutummassa tekstissä nimeltään “The Shadow over Innsmouth” protagonisti Robert Olmstead puolestaan saa tietää olevansa itsekin Innsmouthia asuttavien puoli-ihmisten sukua.

Jälkimmäisessä novellissa on varsin merkittävää se, että Olmstead ei suinkaan aio itsemurhaa kammottavan paljastuksen jälkeen, vaan päinvastoin, hän pyrkii liittymään meressä asuviin Syväläisiin. Käänne on harvinaislaatuinen Lovecraftille, jonka päähenkilöt yleensä muuttuvat täysin mielipuoliksi Totuuden paljastuttua. Tämän voi tulkita kertovan asenteiden lieventymisestä. Kenties Olmsteadin ajatukset kielivät siitä, että kirjailijan mielessä vieraat ja jopa epäinhimilliset, kuten mustien, kulttuurit ovat jollain tasolla hyväksyttävissä. Lovecraftin asenteiden pehmenemisestä iän myötä on puhuttu paljon, mutta toisaalta järkkymätön rasismi ja rotuoppiajatukset pysyivät miehen mukana hautaan asti. Ehkä kysymys oli pikemminkin vain iän myötä tapahtuvasta luonnollisesta jyrkkyyden vähenemisestä kuin varsinaisesta mielipiteiden muuttumisesta. Robert Olmsteadin tilannekin voidaan yhtä hyvin tulkita Lovecraftin kokeiluksi toisenlaisesta lopetuksesta, jossa päähenkilön hulluus ei olekaan itsetuhoista. Ainakaan sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Joka tapauksessa näiden novellien teemasta rasismi paistaa läpi niin voimakkaasti, ettei sitä voi olla havaitsematta. Lovecraft itse oli arvostetun anglosaksisen suvun vesa äitinsä kautta, mutta hänen isänsä oli kiertelevä kauppias. Rodullinen puhtaus vaikutti hänelle varsin tärkeältä ja on vaikea olla pohtimatta, kuinka isän perimä, jonka poika varmasti näki jollain tavalla alempana, on vaikuttanut tähän rodun sekoittumisen tematiikkaan. Etenkin kun otetaan huomioon, että isä kuoli kuppaan Lovecraftin ollessa vielä pieni poika ja vaikka kirjailija väitti ystävilleen isänsä kuolleen ylirasittumisesta johtuviin syihin, on melko todennäköistä, että älykäs ja utelias poika sai selville isänsä todellisen kuolinsyyn.

Jätän kuitenkin syvemmän pohdinnan rodun sekoittumisen pelon alkulähteestä sikseen, lähinnä siksi, ettei asiasta ole mitään faktoja, joten tällaiset ajatukset kulkevat ainoastaan spekulaation pohjalla. Tämä pelko oli kuitenkin Lovecraftille niin voimakas ajatus, että hän koki novellinsa päähenkilön loogiseksi ratkaisuksi tehdä polttoitsemurha kun tälle selvisi, että esi-isä on lisääntynyt apinan kanssa.

Myös noitakultti, joka esiintyy useissa Lovecraftin teksteissä keskeisenä ajatuksena, on hänen kirjoituksessaan rodullistettu ja rasistinen ajatus. Noitakultin ajatuksen Lovecraft poimi Margaret Murray -nimisen antropologin teoksesta The Witch-Cult in Western Europe (1921). Murrayn mielivaltaisiin lähteisiin perustunut teos esitti virheellisesti (tai valheellisesti), että jonkinlainen noitauskonto olisi säilynyt Euroopassa ajanlaskun alusta saakka. Lovecraft poimi tämän jo aikanaan paljon kritiikkiä saaneen ajatuksen, sekoitti siihen Arthur Machenin novelleista lukemansa ajatuksen “pikkuväestä”, maailman kätköissä piileskelleestä primitiivisestä rodusta ja väritti keitoksen omilla rotuoppiteorioillaan. Näin syntyi ajatus siitä, että “alkukantaiset kansat”, eli ei-arjalaiset, ovat pitäneet yllä jonkinlaisia hirvittäviä kultteja historian alkuhämäristä lähtien.

Noitakultin ajatus on sinänsä merkittävä, että se valottaa Lovecraftin rasismia suhteessa novelleihin myös henkilökohtaisen kauhun ulkopuolelta. Siinä missä rodun sekoittuminen ja hirviöiden olemassaolo nojaa enemmän yksilöön kohdistuvan uhan ajatukseen, noitakultti palvelemassa kauhistuttavia ja ihmiskunnalle vihamielisiä olentoja on uhka koko valkoisen, arjalaisen ihmisen sivistykselle. Nyt hirviöt eivät enää vain heijastele rodullistunutta inhoa tai veren sekoittuminen uhkaa päähenkilön puhtautta, vaan varjoissa piileskelevät ali-ihmisten laumat vaanivat kaikkea, mikä meille – ”me” tarkoittaen tässä Lovecraftin niin sanottua oletettua arjalaista, tai vähintään edes suomalaista, lukijaa – on tärkeää. Nämä laumat ja niiden uskonto tulee hävittää tai ainakin tukahduttaa. Välineeksi Lovecraft ehdotti eräässä kirjeessään syanidikaasua ja kun ajatellaan, että kyseessä oli kirjailija, joka piti Hitlerin ajatuksia järkevinä, viittaus on kylmäävä.

 

Mitä siitä?

Mestarin rasistisia mielipiteitä on vähätelty monin keinoin, tyypillisimmin kutsumalla häntä aikansa tuotteeksi. Mutta kuten hänen elämänkerturinsa W. Scott Poole esittää, ei historiallisen henkilön ajatuksia tai mielipiteitä tule pitää jonkinlaisessa tunnelissa muodostuvina, jossa vain yksi, vaikkakin vallalla oleva mielipide olisi mahdollinen. Lovecraftin rasismi oli valinta samalla tavalla kuin monien muidenkin sen aikaisten – ja nykyisten –  ihmisten rasismi. Sen lisäksi hänen rotuvihansa oli jopa aikansa standardeilla syvää ja katkeraa.

Tietenkin Lovecraftin tuomitseminen nykyisillä standardeilla on myös epäpätevä lähtökohta. Kuitenkin on syytä pitää mielessä, että useat Lovecraftin ystävistä suhtautuivat rotukysymyksiin täysin toisella tavalla ja jotkut yrittivät jopa kääntää hänen päänsä. Esimerkiksi hänen ystävänsä New Yorkista, James Morton, oli aktiivinen rotuerottelun vastustaja, ja Lovecraft kirjoitti tälle kirjeitä, joissa hän vastusti Mortonin ajatuksia kiivaasti.

Mitä merkitystä tällä sitten on meille Lovecraftin ihailijoille nykypäivänä? Onko siitä syytä välittää, jos joku kirjailija, jonka teoksista nauttii, oli rasisti? Abraham Lincoln vastusti rotujen tasa-arvoa, Mark Twain oli rasisti ja niin edelleen, lista on loputon. Lovecraftin tapauksessa on kuitenkin erityisen merkittävää, kuinka voimakkaasti rasismi tunkeutui hänen teksteihinsä. Hänen kirjoituksestaan on toki mahdollista nauttia pohtimatta sen syvemmin asiaa, mutta jokaisen, jota tekstien takainen ulottuvuus kiinnostaa vähänkään, on syytä havainnoida asia. Tuskin sen enempää, poislukien ne meistä, joita kirjallisuudentutkimus tällä saralla kiinnostaa. Sillä mitä muuta asian suhteen voi tehdä, tai miksi pitäisikään? Lovecraft on kuollut, 80 vuotta sitten, mutta hänen perintönsä elää ja voi hyvin, olivat sen juuret miten vastenmielisissä ajattelumalleissa tahansa.

Englantilainen kirjailija China Miéville, joka on nimennyt Lovecraftin yhdeksi innoittajakseen, ajatteli aiheesta seuraavasti:

En usko, että rasismia voi irrottaa hänen kirjoittamisestaan ollenkaan tai että pitäisikään. Mitä Lovecraftin tapauksessa voi tehdä, on yrittää sulattaa se ja ymmärtää ja jopa arvostaa tekstin voimaa. Niin voi tehdä vain ottamalla järkähtämättä vastaan sen syvyyden, jolla tuo voima pohjautuu johonkin, joka on raakaa ja alistavaa. 

(I don’t think racism can be divorced from the writing at all, nor should it be. What one can try to do in the case of Lovecraft – – is to try to metabolize it and understand and even appreciate the power of the text. You can only do by unflinchingly taking on the extent to which that power is predicated on something which is brutal and oppressive.)”

Miévillen ajatuksessa on perää. Lovecraftin tekstin voimalla on ainakin osittain pohjansa rasismissa. Lovecraft purki rotuoppinsa sekä ksenofobiansa ja niistä syntyneen vimman teksteihinsä. Rasismi on yksi tärkeimmistä juonteista hänen tekstiensä takana, kosmisen nihilismin ja muiden ajatusten muassa. Mitä Miéville ajaa takaa – ja moni muukin – on se, että Lovecraftin asenteet havainnoidaan yhtenä hänen luovuutensa tärkeimmistä polttoaineista eikä vain sysätä syrjään teksteihin liittymättömänä seikkana.

Mielekäs pohdinta kirjailijan rasismin suhteen on myös se, kuinka paljon hänen käyttämänsä keinot toimivat nykypäivänä. Pystyykö nykylukija samaistumaan ajatukseen “arabista, jolla on vihamielisen negroidi suun muoto” tai “luokittelemattomasta, vinosilmäisestä väestä, joka käytti arabialaisia aakkosia (unclassified slant-eyed folk who used the Arabic alphabet)”? Ja ennen kaikkea, herättävätkö nämä ajatukset enää kauhua siinä määrin kuin Lovecraft ajatteli? Ajatusta pohtiessa on syytä pitää mielessä se seikka, että ilmeisesti mestari todella vihasi ja pelkäsi näitä ihmisiä, joten kuvailujen tarkoituksena voi olettaa olevan kauhun herättäminen odotetussa lukijassa.

Yllättävää (ainakin itselleni) kyllä, olen taipuvainen vastaamaan edellä esittämääni kysymykseen myöntävästi. Ainakin osassa teksteistä kyseinen tehokeino toimii juuri yllä mainitun vimman vuoksi. Ei (ainakaan pelkästään) siksi, että pitäisin tai pitäisimme enää ulkomaalaisia välttämättä pelottavina, vaan siksi, että Lovecraft pystyy välittämään tekstissään sen uhan, jonka hän itse koki, yhä edelleen, lähes vuosisadan jälkeen. Toisaalta, ksenofobia elää ja voi hyvin myös tänä päivänä, kuten jokainen meistä varmasti tietää. Vaikka emme sinänsä pelkäisi kohdatessamme kadulla eri etnisyyksien edustajia, ajatus sivistyksestä, jonka reunamilla piileskelee hirviöitä, on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Silkan fanaattisen vimman lisäksi se on toinen tekijä, josta Lovecraftin rasismi pumppasi voimaa hänen teksteihinsä. Se hahmottuu voimakkaasti Lovecraftin noitakultin ajatuksessa: siinä, että jossain, sivistyneen maailman – jota me tietenkin edustamme – ulkopuolella väijyy raakalaismaisia kansoja, joita meidän täytyy sivistää tai suojella itseltään tai meitä heiltä. Rajat kiinni -ryhmän ja muiden vastaavien retoriikka on hyvin samankaltaista kuin Lovecraftinkin.

Lopulta on myös huomioitava, että rasistisuuden merkittävyydestä huolimatta Lovecraftin tekstien lukeminen vain sen kautta olisi surullisen yksinkertaistavaa. Sen lisäksi, että tekstit – tai ainakin parhaat niistä – ovat mainiota kauhukirjallisuutta, ne käsittelevät monimuotoisia ja vaikeita ongelmia, kuten esimerkiksi toiseutta ja abjektiota ainutlaatuisella tavalla.

Kaikki englannin kielen käännökset kirjoittajan.

P.S. Suosittelen vahvasti Victor Lavallen romaania A Ballad of Black Tom aiheen pohtimisesta kiinnostuneille. Teksti kääntää Lovecraftin kenties rasistisimman novellin, The Horror at Red Hookin, ajatuksen ympäri ja asettaa keskiöön mustan miehen, joka ajautuu pimeiden voimien palvelukseen. Samalla teoksessa voi aistia vivahduksia siitä, minkälaisessa maailmassa amerikkalaisten suurkaupunkien mustat elivät tuolloin.

 

Lähteet:

Airaksinen, Timo (1999): The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang Publishing: New York.

Houellebecq, Michel (2005): H. P. Lovecraft: Against the World, Against Life. Gollancz: London.Alkuperäinen teos, Contre le monde, contre la vie, julkaistu 1991.

Joshi, S. T. (2008): The Rise and Fall of the Cthulhu Mythos. Mythos Books: Poplar Buff.

Lovecraft, H. P. (2008): Necronomicon: The Best Weird Tales of H. P. Lovecraft. Gollancz: London.

Mayer, Jed (2016): “Race, Species and Others: H. P. Lovecraft and the Animal”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.

Poole, W. Scott (2016): In the Mountains of Madness: The Life and Extraordinary Afterlife of H. P. Lovecraft.

Soft Skull Press: Berkeley.

Poole, W. Scott (2016): “Lovecraft, Witch Cult and Philosophers”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.

Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew (2016): “Introduction: Lovecraft Rising”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.

Weinstock, Jeffrey Andrew (2016): “Afterword: Interview with China Miéville”, teoksessa The Age of Lovecraft, toim. Sederholm, Carl H. & Weinstock, Jeffrey Andrew. Minnesota Press: Minneapolis.